ERJ:n alaiset estekilpailut

Näköjään tämä yleensä kaikkeen tottunut entinen ratsastuskouluhevonenkin osasi olla täysin mahdoton. Ei sitä häirinnyt tonttulakki tai kaulan ympärille solmittu kirkkaan punainen, lumihiutaleilla koristeltu joulunauha, tai edes samanlainen nauha tiukasti ohjiin kiinnitettynä. Ehei, se homma oli tälle neitokaiselle yhtä tuttua kuin oma karsina. Se, mikä tällä kertaa oli ongelmana oli tuo edessämme oleva hirviö, eli joulukoristeilla höystetty esterata. Salli ei muutenkaan ollut mikään estetykki, enemmänkin niitä tapauksia, joita sai raipan kanssa olla eteen ajamassa, että esteistä yli päästiin. Mutta tällä kertaa ei päästy edes lähtöasemiin, kun tamma jo päätti lyödä jarrut pohjaan ja jäädä pää pystyssä tuijottamaan edessä avautuvaa hirvitystä. Napakasti vaan pohkeet kylkiin ja raipalla kevyt huomautus, että kyllä, nyt sinne radalle on vaan pakko mennä. Kyllä Sallin piti vielä pieni protestipukki heittää, mutta sitten se taisi viimein tajuta, että nyt kannattaa totella ja asteli levottomin askelin esteiden sekaan.

Alkutervehdys, lähtömerkki ja sittenhän sitä todellakin mentiin. Taisi tamma vaan haluta päästä pois tästä oudosta tilanteesta niin nopeasti kuin mahdollista. Ainakin vauhita oli vähintään yhtä paljon kuin Kimi Räikkösellä. Toisaalta pieni irrottelu ei tekisi Sallille pahaa, joten annoin sen vaan mennä ja ohjasin esteille. Alku menikin ihan hyvin, vaikkakin hypyt lähtivät vähän kauempaa ja olivat vähän korkeampia kuin oli tarpeen. Sitten tulikin eteen jouluvaloilla koristeltu este... Ne valot taisivat hevoseni mielestä näyttää pelottavan hirviön kiilusilmiltä, sillä vauhti hidastui ja tamma mutkitteli yrittäessään mennä ohi esteestä ratsastajan käskiessä jotain aivan muuta.

Tamma löi jarrut pohjaan juuri ennen estettä. Liian myöhään. Se ei ehtinyt pysähtyä, ja koska tuon pelottavan hirviön kitaan joutuminen taisi vaikuttaa liian hirveältä ajatukselta, hyppäsi Salli lähes paikoiltaan esteen toiselle puolelle. Kyllä sen jalat aika kovasti puomiin kopsahtivat, mutta en ehtinyt jäädä katsomaan, oliko yksikään puomi pudonnut, tamman jo viedessä minua pukkilaukassa ympäri rataa. Vähän aikaa minä siellä selässä keikuin, mutta lopulta tamma onnistui saamaan ratsastajansa alas. Yksinään se ei jaksanut pitkään riehua, vaan pysähtyi yhteen nurkkaan, mahdollisimman kauas kaikista esteistä, pää pystyssä ja sieraimet suurina. No, positiivisena asiana täytyy sanoa, että onneksi se olikin jo radan viimeinen este ja onnistuin vielä ylittämään maalilinjankin ennen komeaa ilmalentoani... Nyt kun vielä pääsisi ylös tästä maasta tämän kipeän takamukseni kanssa.

Jopa pienelle ponille alkoi maneesi käydä varsin pieneksi, kun Edu ei meinannut millään pysyä villahousuissaan. Sinkoilimme melko hallitsemattomia reittejä tonttulakit liehuen, kulkusilla koristellut ohjat kilisten, led-valoilla modatut joulunpunaiset pintelit vilkkuen ja kaulanauhaksi kietaistut jouluvalot loistaen. Koristenauhasta kimaltelevaa raippaa ei tarvinnut ajatellakaan, pelkkä yritys ohjata korvat tötteröllä kaahaileva lihapulla oikealle esteelle kelpasi hyvin kokopäivätyöstä. Ainoastaan koristeiden virkaa toimittavat havunoksat meinasivat hiukan hidastaa vauhtia, porsasponia selvästi askarrutti vakava dilemma pitäisikö ne syödä nyt vai vasta vähän myöhemmin. Pienellä rohkaisulla päädyimme ratkaisuun syödä ne vähän myöhemmin, ja kun viimein sain hidastettua laukan ompelukoneraviin parin ylimääräisen kunniakierroksen jälkeen, muisti Edu eväänsä ja nappasi muutaman oksan matkaan ennen areenalta poistumista.

Kotimatkalla auton ratissa istuen manasin sitä, miksi Santeri ei voinut olla kuin normaalit hevoset. Näin jälkikäteen asia tosin nauratti, mutta istuessa tonttuvaatteissa joulupallojen ja havujen seassa niin ei ollut. Santerin kanssa yksikään päivä ei tosiaan ole samanlainen.

Sain aamulla idean, että ilmoitan Santerin jälki-ilmoittautuneena erikoisluokkaan estekilpailuissa. Olisi ehkä pitänyt miettiä asiaa kahteen kertaan. Pian huomasin kuitenkin olevani kilpapaikalla verryttelemässä. Mustalla suomenhevosella oli kimalletta, kulkusia, tonttulakki ja punaiset varusteet päällä. Itse yritin pukeutua tontuksi. "Seuraavana Moon Salamanteri ja ratsastajanaan misery", kuului kovaääninen kuulutus kaiuttimista. Tallityttö taputti Santeria kaulalle ja toivotti onnea. Sitä todella tarvittaisiin.

Ensimmäisellä esteellä Santeri ei vielä huomannut mitään erikoista ja hyppäsi ylitse puhtaasti. Vasta toisella esteellä, jolla olikin erikoisia koristeita värikkäiden puomien lisäksi, ori alkoi ihmettelemään. Se epäröi hieman, mutta komennuksen myötä ylitti esteen mukisematta - joskin mahtavalla loikalla, joka sai yleisön haukkaamaan henkeä. Kolmas este oli sitten liikaa. Siinä oli joulupalloja, jouluvaloja ja havuja. Santeri oli hyppäämässä, kunnes tuli toisiin aatoksiin ja suoritti hienon liukupysähdyksen. Itse lensin kuin leppäkeihäs puomien sekaan - onneksi istualteni, joten suurempaa vahinkoa ei sattunut. Näytin varmaan huvittavalta, sillä istuin hölmistyneenä suitset kädessäni tonttuasuun sonnustautuneena koristeiden seassa. Santeri laukkasi maneesia ympäri pieru-pukkilaukkaa.

Kun ymmärsin, mitä oli tapahtunut ja selvisin häpeältäni, niin alkoi Santerin ota-kiinni-jos-saat jahtaamisleikki. Siihen osallistui muitakin, mutta ori ei päästänyt meitä helpolla. Asiaa ei toki auttanut yhtään se, että suitset olivat jääneet käteeni. En muista, kuka lopulta Santerin sai kiinni, mutta muistan sen, että lähdin kiukkuisena ja nolattuna maneesista ulos. "Typerä hevonen, et sitten voi ikinä käyttäytyi niin kuin oikeat hevoset käyttäytyvät", ärähdin orille.

- Mitä ihmet.. Leukani jämähti niille sijoilleen. Tiesin kyllä osallistuvani hieman erikoisempaan esteluokkaan, mutta että nyt ihan näin paljon jouluaiheista krumeluuria ja koristusta yhdellä radalla. Huh huh. Rataan tutustuessani melkein jäivät askelmäärien ja ponnistuspaikkojen arviointi toiseksi, kun vain ihastelin erilaisia joulupalloja ja muuriestettä somistavia jouluvaloja. Yllättäen tajuntaani kuitenkin iskeytyi pieni kauhun poikanen - ei perskutti, saa nähdä miten me tästä radasta selvitään hengissä, Pate suurinpiirtein koskaan ole joulupalloa nähnytkään..

Ei siinä sitten itku auttanut markkinoilla, kun vetäisin kypäräni päälle tonttulakin ja kapusin orin selkään. Herranjeh, miten hampaani kalisivatkaan sekä kylmästä että jännityksestä. Siinä sitä sitten mentiin, parasta tietysti toivoen, kun ohjasin Paten maneesin ovista sisään.

Sitä sierainten päristelyn, mulkoilun ja sivuaskelten määrää, kun puikkelehdimme Paten mielestä selvästi hengenvaarallisesti loistavan muurin ja muiden ihan liikaa mörköjä muistuttavien esteiden ohi tervehtimään tuomareita. Lähtömerkki soi pirahtaen.

Siinä sitten mentiin - kauhusta kankea hevonen, joka olisi mieluiten mennyt pitkin seinänvierustaa mahdollisimman nopeasti ulos koko maneesista ja ratsastaja, joka parhaansa mukaan yritti ohjata ratsuaan oikean esteen suuntaan käyttäen kaikkia tietämiään vippaskonsteja ja kiroten sitä, ettei ollut tyytynyt ilmoittautumaan ihan tavalliseen esteluokkaan. Huomasihan sen, että erikoisesteitä olisi pitänyt treenata hieman enemmän kotosalla eikä luottaa siihen, että kun naapurin hevosensyöjäpostilaatikko ei ollut enää niin pelottava niin tuskinpa mikään kummallinen erikoisestekään hätkähdyttäisi. Pahemmin ei hevosenomistaja voi olla väärässä..

Jotenkin ihmeen kaupalla Pate suostui kauhisteluistaan huolimatta ylittämään suurimman osan esteistä ensimmäisellä kerralla ilman pahempia pudotuksia. Paljon kauhitusta herättänyt muuri aiheutti totaalisen stoppijapakkopäästäohitosinopeeta -reaktion, mutta toisella kerralla siitä päästiin yli - kylläkin todella nopealla temmolla jatkaen ja ratsastajaa hämmästyttäneellä, valtavalla ilmavaralla.

Täytyy sanoa, etten ole hetkeen ollut näin helpottunut, kun olen päässyt pois esteradalta. Pate tuntui olevan samaa mieltä kanssani.. Taitaa nuo erikoisesteluokat hetken aikaa olla poissa meidän kilpailukalenterista..

"Onkohan tuossa nyt vähän liikaa kaikkea?" tallityttö kysyi, kun olin kietonut mustan shetlanninponin jouluvaloihin, kimaltaviin naruihin ja erilaisiin punaisiin riepuihin, joissa roikkui kiliseviä kelloja. "Mitä enemmän, sen parempi vain!" huikkasin kavutessani tonttuvaatteissa satulaan, "lisäksi jos vastustajat pelkäävät meitä, niin voitto on taattu". Lähdin kävelemään maneesille päin kilinän saattelemana. Poni huokaisi kyllästyneenä, mutta oli tottunut erilaisiin päähänpistoihini.

Kun oli meidän vuoro lähteä radalle, niin jostain syystä yleisössä kuului pientä tirskuntaa. Tervehdin tuomaria nostamalla punaisen kimaltelevan esteraipan ylös. Lähtöluvan saatuani käänsin kulkusilla koristelluista ohjista kohti ensimmästä estettä. Tea meinasi pysähtyä ihmettelemään esteen kummallista koristelua, mutta napakan "MENE!" huudahduksen saattelemana suoriduimme esteestä ylitse ja vieläpä puhtaasti. Loppurata sujuikin hienosti. Tea oli tuttuun tapaan nopea ja hyppäsi hyvin, eikä ottanut puomeja tai koristeita mukaansa. Sen sijaan puolet meidän koristeista oli pudonnut matkan varrelle ja tallityttö keräili niitä posket punaisina radalta. Trailerille tullessaan hän mutisi jotakin siitä, että normaali työnantaja olisi mukava asia. "Vähän joulumieltä, kun ei tuota luntakaan liiaksi ole", hymyilin hänelle.

Me oltiin Mipen kanssa matkustettu Briteistä Jukolaan, kisailemaan jouluriehan esteluokassa. Koska mä olin nössö, ja olen edelleen, me startattiin niinkin pienessä luokassa kuin 80 cm, ja karkkipuomien ja jouluvaloin koristellun muurin nähdessäni musta tuntui, että pienet esteet olivat ihan oikea ratkaisu. Mipen ja mun tummansini-valkoinen, hyvinkin suomalainen väriteema ei oikein sopinut jouluaiheiseen pukukoodiin, joten me oltiin lainattu hienot poronsarvet ja punaiset suojat sekä tottakai punainen satulahuopa. Mippe ei tosin pahemmin arvostanut poronsarvia, eikä sen puoleen jouluisia esteitäkään, joten mua pelotti, että tästä tulisi samanlainen katastrofi kuin kisareissu Norjaan kesäkuussa.

Ohjasin siis Mipen radalle varsin kauhunsekaisissa tunnelmissa joululaulujen soidessa taustalla ja Mipen pörhistellessä "kauhuissaan" esteille. Moikkasin tuomaria nostamalla käteni pystyyn, ja raipan vilahdus sai orissa aikaan kolmen metrin sivuloikan. Pamautin vasemman pohkeeni orin kylkeen, että se pysyisi oikeassa paikassa, jonka jälkeen lähtömerkin kuultuani lantiota keinauttamalla sain orin reippaaseen laukkaan.

"Istu alas, syvälle satulaan, puolipidätteet vatsalihaksilla, ohja tuntumalla, pohkeet kiinni", mä hoin ohjeita päässäni itselleni ja ohjasin pienen orin lähtölinjan yli ensimmäiselle esteelle.

Radan jälkeen en enää muistanut tippaakaan, mitä radalla oli tapahtunut, mulla vaan oli sellainen fiilis, että mä ja Mippe oltiin sulauduttu yhteen, muututtu kuusijalkaiseksi ja kaksipäiseksi olennoksi, joka ylitti esteet ilman mitään ongelmia. Radan jälkeen nyppäsin heti poronsarvet pois ponin päästä, hyppäsin alas ja nakkasin jouluisen loimen ponin selkään löysättyäni satulavyötä. "Se oli mahtavaa!" mukanani ollut 18-vuotias isosiskoni hihkui ja antoi Mipelle porkkanan.
"Jep, niin oli", mä hymyilin ja silitin 15-vuotiaan orin kaulaa. Se vain yksinkertaisesti oli mahtava!

"Yleensä niin kovin rautahermoinen Ike seisoi takapuoli maneesin seinää vasten ja tuijotti vilkkuvaa, jouluvaloin koristettua estettä. Vaikka kaikenlaisia esterakennelmia on orin kanssa nähty (ja ylitetty!), oli tuo jotenkin vallan pelottava. Yritin rauhoitella oria ja houkutella sitä ottamaan edes askeleen estettä kohti, mutta joka kerta valojen vilkahtaessa se säpsähti. Kun lopulta oli vuoromme aloittaa rata, olin varma ettei tuo este tulisi ylittymään. Eikä se ylittynytkään, ennen kuin vasta toisella yrityksellä. Koskaan en ole nähnyt Iken hyppäävän niin järkyttävällä ilmavaralla kuin nyt, 150cm olisi varmasti ylittynyt kuin vettä vaan! Pastellisävyistä ja kuusenoksista huolimatta loppurata meni aivan nappiin ja kehuin oriani kovasti, täytyy vain toivoa ettei kielto vie meiltä voittoa."