Luukku 1 - Onnea ja onnettomuuksia osa I

“Eiköhän oteta pieni spurtti?” Meri ehdotti ratsastaen pitkin ohjin kulkevan Pommin kanssa vierelleni.
“No nyt on kyllä niin houkuttelevan näköinen hanki, että otetaan ihmeessä”, innostuin ja keräsin Leon ohjia paremmin käteeni.
Olimme lähteneet perjantaipäivän kunniaksi liikuttamaan tallimestarin kanssa tallin jo ikääntyneempiä suomenhevosia. Monarkin ja Joikun kanssa oltiin tehty aamusella kevyttä koulutreeniä maneesissa. Aamun puurtamisen jälkeen päätimmekin yhteistuumin palkita itsemme ja lähteä Pommin ja Leon maastoon. Sää oli kirkas ja pohjoisen ilma ihanan raikasta. Pikku pakkanen teki hangen pinnasta pehmeää puuteria.
“Okei, vedetään tuonne pellon reunaan ja jatketaan siitä autiotalon polulle?” Meri suunnitteli.
“Joo, annetaan mennä jo. Leo käy jo ihan kuumana”, naurahdin ja annoin tummanrautiaalle oriille samalla laukka-avut.
Suomenhevoset ampaisivat voimakkaasti eteenpäin, mutta jo ennen pellon puolta väliä hanki kävi niille raskaaksi ja vauhti hidastui.
“Jaksaa, jaksaa Pommi! Tää on hyvää treeniä sun talvimakkaroille!” Meri kannusti kieltämättä hieman pyöreäksi päässyttä oria.
“Ettäs kehtaat!” tuhahdin muka loukkaantuneena Leon selästä, joka yritti parhaansa mukaan edetä hangessa.

Yhtäkkiä korviimme kantautui koiran haukuntaa. En ehtinyt edes avata suutani, kun pellolle rynnisti oikealla näkyvän maantien ylitse valtavan kokoinen uroshirvi.
“Apua!” Meri huusi ja pysäytti Pommin vaistomaisesti.
“Sehän tulee päin!” huudahdin ja roikuin Leon ohjissa sen peruuttaessa pois päin hirvestä peloissaan korskuen.
“Äkkiä tuonne pellon r-”, Meri aloitti, mutta olimme jo Leon kanssa menossa.
Ori oli päättänyt ottaa ritolat ja pelastaa ainakin itsensä hirvittävältä sarvipäältä. Roikuin yhä jotenkuten kyydissä ja tein rajuja puolipidätteitä tuloksetta. Kun suomenhevonen on jotain päättänyt niin siihen eivät voimakeinot auttaneet. Puristin ohjia ja rukoilin mielessäni, että ori pysähtyisi. Merin huudot kantautuivat jostain taaempaa. Onneksi hän oli lähtenyt seuraamaan. Tulimme pian pellon reunaan ja ori jatkoi saman tien autiotalolle johtavalle polulle. Ainakin se tiesi mihin oltiin menossa.
“Hanne pysäytä se! Tee norsujarru! Hyppää alas!” Meri huusi ohjeita ja aloinkin jo katsella sopivaa laskeutumispaikkaa.

Autiotalolle johtava hiekkatie näkyi jo polun päässä ja ori lähti ponnistamaan ylämäkeen noussutta polkua. Jäinen polku ei kuitenkaan hokeista huolimatta antanut tarpeeksi pitoa päättömästi rynnistävälle hevoselle. Tunsin, kuinka Leon oikea etujalka liukui sen mahan alle takajalkojen ollessa jo ilmassa ja ori kaatui. Kuin ihmeen kaupalla ehdin juuri samalla hetkellä hypätä sivuun ja istuin nyt hölmistyneenä pehmeässä lumipenkassa vailla naarmun naarmua ja katselin ylös räpistelevää suomenhevosta kuin hidastetussa filmissä.
“Hanne! Ota se kiinni!” Merin käsky havahdutti minut ja ponkaisin vaistomaisesti ylös tarttuen oriin ohjiin.
Mutta Leo ei enää ollut menossa mihinkään. Se piti oikeaa etujalkaansa vain kavion kärjen varassa ja näytti heränneen jonkinlaisesta transsista.
“Sooo poika… Miten kävi?” puhelin sille ja silitin hevosen kaulaa siirtyen tutkimaan jalkoja. “Perkele!”
“Onko noin paha?” Meri katsoi minua huolestuneena yrittäessäni ilmeisesti tehdä jonkin sortin ihmettä ja estää turvotuksen kehittymisen hieromalla etusta yhä uudelleen ja uudelleen.
“Äh, pakko meidän on kotiin täältä päästä. Kokeillaan kävellä”, mutisin hampaideni välistä kuumien kyynelten yrittäessä puskea ulos silmistä.
Ori lähti nöyränä liikkeelle, mutta ylämäki oli sille todella hankala kipeän jalan kanssa.

Selvisimme kuitenkin lopulta jäiselle soratielle ja lähdimme suunnistamaan suorinta tietä Jukolaan.
“Oho, mitä kävi!” Samppa huusi jo kaukaa tammapihatolta nähdessään meidät tallitiellä.
Letkusta päätellen mies oli lisäämässä vesiä hevosille, kuten olin aamulla pyytänyt.
“Saamarin hirvimiehet...” mutisin vihaisesti, mutta tunsin taas kirvelevät kyyneleet silmissäni. “Leon etujalka on paskana.”
“Mä menen soittamaan eläinlääkärin”, Meri päätti ja ravasi Pommin kanssa edeltä tallin pihaan.
Samppa tuli luokseni ja halasi minua vastusteluistani huolimatta.
“Kyllä se varmaan paranee”, mies yritti lohduttaa.
“No ei parane! Sillä on taatusti jänne tai hankkari poikki ja monttuun joutaa koko kaakki!” huusin turhautumistani säikäyttäen Leo-paran. “Sori poika...”
“No jos nyt annetaan eläinlääkärin kuitenkin päättää se”, Samppa yritti kiukuttelustani huolimatta.

Luottoeläinlääkärimme Mikko Koskenoja saapuikin ennätysajassa Jukolaan, sillä hän oli ollut kerrankin paikalla toimistossaan Kaimon keskustassa. Varmoin ottein mies tutki käytävällä surkeana seisoskelevaa oria. Talliin astui samassa myös pari yksityishevosen omistajaa.
“Mitä Leolle on tapahtunut?” Joffe kysyi huolissaan.
“Onko sillä jalka mennyt?” blondin perässä kävellyt Felissa jatkoi.
“Taisitte selvitä säikähdyksellä”, Koskenoja vastasi puolestani sammuttaen samalla ultraäänilaitteen. “Jänteet näyttävät ehjiltä, mutta kyseessä on todennäköisesti luuruhje täällä sääriluun alaosassa. Tullut varmaan, kun etusääri on iskeytynyt kovaan jäähän ja jäänyt vielä hevosen alle.”
“Eli… Sitä ei tarvitse lopettaa?” sain lopulta suuni auki.
“Noh, harvemmin näitä nykyään tarvitsee lopettaa, ellei jalka ole ihan irtipoikki”, eläinlääkäri naurahti kuivasti. “Ruhjetta on hankala nähdä ultraäänellä, mutta koska jänteet ja nivelsiteet näyttävät terveiltä, niin menemme tällä diagnoosilla. Pari ensimmäistä päivää voit pitää sitä karsinalevossa ja sitten varovaista liikutusta. Laitan tästä myös kipulääkereseptin, niin katsotaan miten se vastaa siihen.”
“Varmaan yksintarhausta sitten karsinalevon jälkeen? Kauanko tuon paraneminen yleensä kestää?” kyselin peittelemättä juuri herännyttä toiveikkuuttani.
“Jos vaan mahdollista, niin kyllä. Tai älä ainakaan laita sitä mihinkään oriporukkaan riehumaan. Paranemisaikaa on vaikea ennustaa, mutta kyllä näissä useampi kuukausi tuppaa menemään. Luu paranee usein hitaasti, mutta onneksi vaurioitunut luu ei parannuttuaan yleensä enää vaivaa.”

Meri lupasi hoitaa iltatallin Joffen ja Felissan kanssa, jotta sain keskittyä Leon hoitamiseen. Unskin poismenon jälkeen sen pojasta oli tullut minulle todella tärkeä, enkä tiennyt miten olisin selvinnyt, jos Leo olisi täytynyt lopettaa. Kylmäsin oriin jalkoja varmuuden vuoksi pesukarsinassa, vaikka eläinlääkäri ei sitä vaatinutkaan. Tuskinpa siitä haittaakaan olisi maastossa tapahtuneen riehumisen jälkeen. Leo lepuutti yhä kipeää jalkaa, mutta näytti kipulääkkeen saatuaan jo paljon pirteämmältä. Ori osoittikin kärsimättömyyttään nappaamalla tapansa mukaan kiinni narusta, johon se oli kytketty, ja vispaamalla hillittömästi päätään.
“Höhlä, lopetas nyt”, puhelin oriille lempeästi ja nykäisin narun sen suusta. “Mitähän siitäkin tulee, kun et huomenna pääse ollenkaan pihalle. Täytyy varmaan käyttää päivän aikana Pommia ja Hurmaa sun vieruskarsinoissa, ettet ihan koko tallia pistä säpäleiksi.”

Kello lähestyi jo viittä ja jätin Leon iltaheinineen karsinaan.
“Mä lähden nyt sisälle, pärjäättekö?” huikkasin vielä rehuhuoneessa ruokia laitteleville Merille ja Felissalle.
“Pärjätään, pärjätään. Joffe hoitaa yksityissiiven hevoset ja tulee sitten auttamaan meitä päätalliin”, Meri kuittasi.
Raahustin talolle ja potkaisin eteisessä tallikengät jaloistani. Idan paremmat nilkkurit ja vaalea villakangastakki olivat kadonneet naulakosta. Tyttö oli näköjään taas menoissaan. Keittiöstä leijaili paistetun kalan tuoksu.
“Markku oli käynyt pilkillä ja antoi ahvenia, kun kävin auttelemassa sitä pihatien kolaamisessa”, Samppa kertoi käännellen viimeisiä ahvenfileitä pannulla.
“Sähän olet ahkeroinut täällä”, kehuin ja annoin suukon miehen poskelle.
Yhtäkkiä tunsin puhelimen värähtävän ja tuttu Hobitti-elokuvan teemakappale alkoi soida.
“Tuun kohta syömään, äiti näköjään soittaa”, sanoin Sampalle ja katosin puhelimen kanssa olohuoneeseen.
Puhelu ei kestänyt kauaa ja laahustin pian synkkänä takaisin keittiöön, jossa Samppa nosti juuri perunoita pöytään.
“Äiti soitti. Ne oli isän kanssa sairaalassa”, totesin huolestuneesti.
“Mitä!?” Samppa kauhistui. “Ei kai se ole saanut jotain sydäriä...”
“Äh, ei sentään! Oli virittänyt jouluvaloja pihakuuseen ja tippunut tikapuilta. Sillä on oikea jalka jotenkin murtunut”, selitin. “Eivät kuulemma pääse jouluksi tänne.”
“No johan nyt sattuu ja tapahtuu. Ensin hevosen jalka ja sitten isäsi”, Samppa sanoi hieman huvittuneena.
“Tässä ei ole mitään hauskaa!” kivahdin, mutta pieni hymynkare nousi kuitenkin huulilleni ajatellessani tilanteen tragikoomisuutta.
“Kyllä se tästä vielä järjestyy”, Samppa lupasi ja kävimme yhdessä pöytään.