Luukku 12 - Onnea ja onnettomuuksia osa IV

“Valmetti pelittää taas!” kuulin nuoren miehen äänen tallin ulkopuolelta.
Joona oli alkanut pyöriä Jukolassa enemmänkin öisen keskustelutuokiomme jälkeen, eikä näyttänyt onneksi pahemmin traumatisoituneen skitsoilevasta tallinomistajattaresta. Hei ensimmäisenä päivänä, kun poika oli uskaltautunut Jukolaan valoisaan aikaan, oli Samppa valjastanut tämän hommiin. Kätevänä käsistään Joona olikin jo korjaillut yhtä sun toista ja nyt Samppa oli näemmä antanut hänen koskea myös rakkaaseen Missiinsä. Missi oli ikivanha punainen Valmet, jota mies vaali kuin kalleinta aarrettaan. Se oli seissyt toimimattomana viime keväästä asti, eikä Samppa ollut yrityksistään huolimatta saanut moottoria inahtamaankaan. Havahduin hetkeksi ajatuksistani, sillä Eskon karsina oli putipuhdas. Heitin talikon kottikärryihin ja siirryin seuraavalle karsinalle. Kohta täytyisi taas käydä tyhjentämässä satsi lantalaan. Olisipa ollut fiksu tallia remontoidessa ja rakentanut jonkin sortin lantaluukut tai jotain…
“Mä siirryn yksäreiden puolelle”, Meri huusi tallin toiselta laidalta.
Tallimestari oli ollut jo pitkään apean oloinen. Työnsä hän hoiti kyllä yhtä tunnollisesti kuin ennenkin, mutta kaikki pirteys ja iloisuus tuntuivat kaikonneen tämän olemuksesta. Eikä ollut vaikeaa arvata miksi. Siitä oli vasta reilu kuukausi, kun Merin lempihevonen, Lassi jouduttiin lopettamaan. Naisella ja kimolla oriilla oli alusta alkaen jotenkin ainutlaatuinen yhteys ja Lassin kanssa Meri löysi myös kadonneen kilpailuintonsa. Ori oli oikeastaan käytännössä kuin Merin oma hevonen, sillä olin antanut hänelle vapaat kädet Lassin suhteen. Minulla oli tarpeeksi työnsarkaa tallin muissa hevosissa, joten vaikka Lassista pidinkin, oli vain hyvä, että joku jakoi vastuuta hevosmäärän suhteen. Nyt jo hyvään ikään ehtinyt ori oli kuitenkin poissa ja niin näytti olevan tallimestarimmekin - ainakin henkisesti. Olihan Merillä toki muitakin hevosia ratsastettavanaan, mutta mikään tuskin korvaisi Lassia. Ainakaan täysin…

Hymyillen tyhjensin viimeisen lantasatsin ja suuntasin puruvarastoon kottikärryineni. Minulla oli niin sanotusti ässä hihassa. Tai oikeammin sanottuna trailerissa, matkalla Jukolaan juuri tällä hetkellä. En ollut kertonut uudesta tulokkaasta kenellekään muulle, kuin tietty Sampalle, joka olisi kuitenkin ilman hyviä perusteluja nurissut puoli vuotta ylimääräisten hevosten haalimisestani. Niin kuin nyt esimerkiksi toissa päivänä talliin muuttaneesta suomenhevostamma Hallasta, joka totta puhuen ei ollut ihan harkittu päätös. Mutta siitä huolimatta tamma saisi pysyä täällä loppuelämänsä. Vaikka sitten pelkkänä pihankoristeena, jos ei muuta.
“Mä kuivitin jo yksityissiiven, autanko sua täällä vai alanko ratsastaa?” Meri kyseli ilmestyessään Lokin karsinan ovelle.
“Mene vaan, saan kyllä päätallin hoidettua”, vastasin ja potkin juuri karsinaan kippaamiani kuivikkeita hieman laajemmalle alueelle. “Mutta katso että olet kolmen aikoihin tallilla.”
Suunnilleen siihen aikaan uuden tulokkaan pitäisi saapua tallin pihaan. Tamma ja tämän kuljettaja olivat varmasti väsyneitä matkatessaan tänne etelästä asti yli kahdeksan tuntia.
“Mitäs silloin täytyy tehdä?” Meri ihmetteli.
“Tarvitsen vaan apua yhdessä jutussa”, vastasin salaperäisenä ja jatkoin seuraavaan karsinaan puolikkaan kuivikekuorman kanssa.
“Jaahas, älä nyt vaan enempää kerro”, Meri vinoili, mutta tyytyi silti vastaukseen kadoten satulahuoneeseen.

“Miska hae!” Samppa huusi ja pörröinen lapinkoira singahti juoksuun maneesin edustalla olevalle lumen peittämälle laitumelle.
“Lähtikö Joona jo?” kysäisin mieheltä, joka sai pian vastaanottaa kuolaisen kepin lumiselta koiralta.
“Joo ja vei Idan mukanaan. Olihan sillä vapaapäivä tänään?” mies vastasi leikkien samalla Miskan kanssa.
“No älä nyt holhoa, olet jo pahempi kuin mä!” nauroin ja kumarruin maata kohti.
Nappasin kourallisen puuterimaista pakkaslunta ja pölläytin sen Sampan niskaan.
“No kiva! Tuon saat kyllä maksaa!” mies murisi ja Miska yltyi haukkumaan hänen ympärillään.
“Joku toinen kerta, käyn katsomassa nyt, kuinka Merillä sujuu maneesissa”, vastasin kepeästi ja lähdin kävelemään kohti maneesin ovea.
En ihan ehtinyt sisälle asti, kun tunsin kylmän, jäisen kokkareen hajoavan puoliksi takkini huppuun ja puoliksi paljaaseen niskaani. Käännyin nopeasti ympäri ja näytin miehelle hymyillen keskisormea.

Sisällä maneesissa työskentelevä ratsukko ei ollut häiriintynyt ulkoa kuuluvasta melusta. Edes oven avaaminen ei hetkauttanut komeaa mustaa oria ja tämän ratsastajaa. Jäin seuraamaan ratsastusta hiljaa katsomon kulmalle. Meri nosti Eskolla tottuneesti oikean laukan, laukkasi pääty-ympyrän ja ohjasi sitten pitkällä sivulla olevalle sarjalle.
“Yksi - kaksi - hyppy...”, mutisin puoliääneen.
Esko oli selvästi hyppäämisestä tohkeissaan, mutta esiintyi silti hillitysti, kuten aina. Sarja onnistui hyvin ja kaikesta päätellen Meri aikoi lopetella, sillä hän siirsi oriin kevyeeseen raviin. Esko kantoi itsensä hyvin ja venytti kaulaansa pärskien. Kulmassa se yritti hieman laukalle, mutta Meri rauhoitti tilanteen ja kehui oria sen jatkaessa rennossa ravissa. Muutaman ympyrän ja suunnanvaihdon jälkeen tallimestari siirsi mustan oriin käyntiin ja hölläsi otettaan ohjista.
“Sehän meni hienosti”, totesin ja sain ratsastajan hätkähtämään.
“Apua ei saa säikytellä noin!” Meri huudahti kauhistuneena.
“Sori! Mä vaan ajattelin tulla vilkaisemaan, kellä menit tänään, kun listassa ei vielä lukenut”, kerroin rauhoitellen tilannetta.
“Ai oho, täytyy muistaa merkata tämän jälkeen”, Meri sanoi punastuen hieman ja hyppäsi alas oriin selästä taluttamaan loppukäyntejä.
“Miltäs Esko tuntui?” kysyin ja kävelin naisen rinnalle.
“Se oli ihan kiva”, Meri vastasi hieman ilottomasti. “Vähän kankeutta alkuun, mutta vikat hypyt sujuivat jo tosi hyvin.”
“No hyvältä se tuossa lopussa näyttikin, hyvää työtä!” kehuin. “Kellä kaikille olet tänään jo mennyt?”
“Kävin maastolenkit Lokilla ja Eetulla, Naatje pitäisi vielä liikuttaa nyt kun Esko on pois alta”, Meri vastasi kysymykseeni mietiskellen.
“Kuule, tehdään niin, että mä ratsastan Naatjen tuossa iltasella maneesissa, ja sä voit tulla toisella hevosella. Kahdestaan on aina kivempaa, eikös?” ehdotin jälleen salaperäinen sävy äänessäni.
“Kukas muu pitäisi vielä liikuttaa tänään?” Meri kysyi suunnatessamme kohti maneesin ulko-ovea.
“Kerron sitten myöhemmin”, sanoin maneesin suurta kelloa vilkaisten. “Oho! Käy nyt laittamassa Esko äkkiä kuntoon, kellohan lähestyy jo kolmea!”
“Sä olet hankkinut jonkun uuden hevosen, mä näen sen susta”, Meri sanoi silmiään pyöritellen ja paineli ulos maneesista puoliveriorin kanssa.

Noin kaksikymmentä yli kolme istuimme Merin kanssa yhä toimistossa. Tähyilin tallitielle päin, mutta hevosautoa ei näkynyt vieläkään. Meri yritti udella kovasti uudesta tulokkaasta ja olin havaitsevinani jopa pientä innostusta naisen äänessä. Vihdoin hevosrekan valot vilahtivat Jukolantiellä ja ryntäsimme kuin yhdestä sopimuksesta tallimestarin kanssa ulos. Suuri, uudenkarhea valkoinen hevosrekka parkkeerasi Jukolan tallipihalle. Rekan kyljessä luki teksti “Faconde” ja tekstin vieressä oli kaksi hevosenpääsiluettia.

“Oho, onpa hieno”, Meri ihasteli. “Onko tää Suomesta kuitenkin?”
“On, on, etelästä”, sanoin hymyillen ja lähestyin autosta nousevaa kuskia.
“Terve”, Petraksi esittäytynyt kuljettaja sanoi. “Sori ollaan vähän myöhässä, ajokeli ei ollut se parhain.”
“Eipä tuo mitään, me ollaan täällä syrjäkylällä totuttu”, naurahdin.
Yhteistuumin aloimme purkaa kauan odotettua hevosta autosta. Siinä ei kauaa mennytkään ja pian Jukolan tallipihalla seisoskeli nuori ruunikko puoliveritamma.
“Vietkö Meri tämän karsinaan numero 12, siihen Joikun viereen”, neuvoin ja tallimestari teki työtä käskettyä.
Sovimme vielä Petran kanssa kuljetuskustannuksista ja tarjosin hänelle yösijaakin, mutta naisella oli kuulemma jo hotelli varattuna Torniossa. Hevosauton poistuttua menin tallin puolelle, jossa Meri jo odottelikin vastauksia vailla.
“Niin, tässä on nyt sitten Classicism F, eli Cisse”, totesin hymyillen. “Sun ei tietenkään ole pakko suostua, mutta ajattelin josko haluaisit auttaa minua sen eteenpäin viemisessä. Tammahan on vasta nuori, 4-vuotias, mutta se on startannut jo pari kertaa Helppo C-tasolla.”
“Kaavailet siitä siis kouluratsua?” Meri kysyi kiinnostuneena.
“Kyllä, isänsä jalanjäljissä”, sanoin vinkaten tallimestarille silmää.
“Mitä tarkoitat? Kuka sen isä sitten on?” Meri kysyi epäilevänä.
“Tämä on Lassin tytär”, vastasin. “Se oli hiljaisessa myynnissä, joten päätin ostaa sen lopulta takaisin hieman paikkaamaan oriin jättämää aukkoa.”
“Aha”, Meri töksäytti, mutta huomasin naisen katseen kirkastuneen.
“Että haluaisitko vaikka aloittaa harjaamalla sen ja tulemalla taluttelemaan sitä maneesiin samalla kun humputtelen Naatje-mamman kanssa?” katsoin tallimestaria huvittuneena.
“No kyllähän se käy”, tämä vastasi varovasti hymyillen.

Ehkäpä Cisse voisi tuoda uutta iloa tallimestarimme arkeen ja korvata hieman Lassin jättämää aukkoa tämän sydämessä. Eihän valkoista prinssin ratsuamme kukaan täysin voi korvata, mutta aika näyttää, josko Cissestä muodostuisi Merille uusi “nimikkoratsu”.