Luukku 16 - Onnea ja onnettomuuksia osa V

Ponkaisin säikähtäneenä istuvaan asentoon sängyllä. Olin juuri herännyt painajaisesta, jossa Samppa oli päättänyt lähteä joulunviettoon Goalle jättäen minut aivan yksin tänne tilalle. Hetken hengitystäni tasattua vilkaisin kelloa. Jo puoli kymmenen! Uudessa paniikissa nousin ylös ja ehdin rynnätä aina keittiöön saakka vetäen samalla housuja jalkaani, kunnes muistin, että Ida ja Meri olivat luvanneet hoitaa aamutallin tänään. Huokaisin syvään ja vedin collareiden toisenkin lahkeen jalkaani. Samppa oli jättänyt hieman kahvia keittimeen, jota kohti suuntasinkin heti ensimmäisenä. Sitten istuin alas pöydän ääreen ja vedin Sampan postilaatikosta hakeman kirje- ja korttipinon eteeni.
“Lasku, lasku, mainos...” mutisin selatessani pinoa, kunnes pääsin joulukortteihin.
Hymyilin lueskellessani korttien takana olevia tekstejä. Pari yksityisenomistajaakin oli muistanut tänä vuonna kortilla. Yksi kortti oli Björklundeilta Ruotsista. Siitä olikin jo aikaa, kun oltiin viimeksi nähty Inkan kanssa. Varmaan kesällä, kun pariskunta oli täällä Jukolassa pari viikkoa...
“Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!” luin ääneen hevosaiheisen kortin takaa. “Ps. Nähdään 16.12.”
Hieraisin silmiäni ja vilkaisin kalenteria jääkaapin ovessa. 16.12. oli TÄNÄÄN! Samassa kuulin puhelimeni soivan makuuhuoneessa ja kiirehdin vastaamaan - kellekös muulle kuin Inkalle.
“Moikka! Me lähdettiin juuri ajamaan Jakobin kanssa täältä Luulajasta! Saithan sä meidän kortin?” ruotsalaistuneen naisen pirteä ääni kajahti korvaani.
“No huomenta… Sainhan mä kortin… juuri äsken”, vastasin ihmeissäni.
“Siis vasta tänään? Mehän lähetettiin se jo joskus kaksi viikkoa sitten? Vilken dag var det, Jakob?” Inka vastasi nyt yhtä hämmentyneenä kuin minäkin.
“No tänään huomasin sen vasta tuossa pöydällä, kun Samppa oli tuonut postin. Ei kyllä luulisi Ruotsista kestävän ihan näin kauan”, pohdin. “No joka tapauksessa, en ole yhtään varautunut, mutta tervetuloa vaan. Vierashuone on taas käytössänne.”
“Anteeksi Hanne, tarkoitus oli kyllä yllättää, mutta ei ihan näin paljon”, Inka sanoi pahoillaan.
“No nauretaan tälle sitten kun tulette”, vastasin jo hieman hilpeämmällä äänellä.
Olihan tilanne loppujen lopuksi aika koominen.

Puhelun jälkeen join rauhassa aamukahvini ja keitin seuraksi vielä kaurapuuroakin. Aamupalan jälkeen menin laittamaan yläkerran vierashuonetta kuntoon. Onneksi hommassa ei mennyt kauaa, sillä huone oli siivottu Björklundien viime vierailun jälkeen. Kello lähenteli jo puolta päivää, kun Samppa kolisteli sisälle eteisessä.
“Missäs sä olit?” huusin olohuoneen sohvalta, jonne olin linnoittautunut vapaapäivän kunniaksi.
“Löysin meille hienon kuusen Raidon metsästä. Markku sanoi, että saadaan kaataa se”, mies selitti innoissaan.
“No sehän hieno homma. Ethän vielä ehtinyt kutsua Markkua joulunviettoon?” kysyin olohuoneeseen ilmestyneeltä aviomieheltäni.
“En, ajattelin että sulla on varmaan joku suunnitelma”, hän vastasi.
“Björklundit tulevat ihan kohta”, töksäytin.
“Inka ja Jakob? Eivätkä mitään ilmoittaneet?” Samppa ihmetteli.
“Olivat kuulemma lähettäneet kortin jo pari viikkoa sitten, mutta jostain syystä se saapui vasta tänään”, selitin.
“Ei kun tuli se jo viime viikolla. Olin vaan laittanut sen takin taskuun ja huomasin vasta tänään...”, mies selitti hieman vaikeana. ”En tiennyt, että siinä luki jotain kylään tulosta…”
“No pitihän se arvata”, sanoin naurahtaen. “Mutta ei hätää enää, laitoin vierashuoneen valmiiksi. Ainahan tänne saa tulla.”
Lähes heti sanojeni päätteeksi ulko-oveen jo koputettiinkin.

“Mistäs moinen pikavisiitti?” Samppa uteli istuskellessamme yhdessä olohuoneessa Björklundien kanssa.
“No alun perin meidän piti toimittaa nämä Idan lahjat, kun hän nyt on ilmeisesti päättänyt viettää joulunsa täällä teillä”, Inka kertoi. “Mutta sitten totesimme, että miksei nyt käytäisi jouluvisiitillä ihan näin pitkänkin kaavan mukaan. Ajattelimme palata kotiin tuossa aaton aattona, mikäli se vain teille sopii.”
Jakob hymyili vaimonsa vieressä kuin kompatakseen tämän sanomisia. Täysruotsalainen mies osasi auttavasti suomea, kiitos rajan läheisyyden, mutta oli hieman arka käyttämään kieltä. Mieluiten hän kommunikoikin ruotsiksi tai englanniksi.
“Mutta olisi meidän pitänyt soittaa jo aiemmin, anteeksi”, Inka sanoi pahoitellen. “Me vaan niin innostuttiin yllätysvisiitistä, eikä ollenkaan ajateltu.”
“No höpsis, tämä oli oikeasti ihan mukava yllätys tänne kaaoksen keskelle”, heitin yrittäen keventää tunnelmaa.
“Mikäs kaaos täällä on meneillään?” Inka kysyi kummastuneena.
“No kaaos nyt on aika vahva sanavalinta, mutta tässä viime aikoina on sattunut kyllä kaikenlaista. Leolta meni jalka maastoretkellä, vanhempani eivät pääse tulemaan jouluksi, hevosia on jouduttu pistämään pois, ja toisaalta uusiakin on saatu talliin ja sitten vielä Ida-”, katkaisin äkkiä kertomukseni tajutessani mitä olin sanomassa.
Vaikka kyseessä olivatkin Idan vanhemmat, ei tyttö varmasti arvostaisi, jos juoruilisin hänen selkänsä takana tällä tavoin. Ida saisi kertoa itse vanhemmilleen Joonasta.
“Ai mitä, onko Idalle sattunut jotain?” Inka terästäytyi heti tarttuen viimeiseen sanaani.
Vilkaisin avuttomana Samppaa, joka avasikin heti suunsa päästääkseen minut pälkähästä.
“Niin tuota Idan valmistumista me vaan ollaan jännitetty, kun sen aika olisi nyt keväällä”, hän totesi tyynesti.
“Aivan niin, aika menee niin äkkiä!” jatkoin.
“Ihan totta! Minäkään en jotenkin tajunnut koko asiaa, vaikka onhan siitä ollut puhetta!” Inka päivitteli niellen täysin sepityksemme. “Mutta paljonhan teillä on täällä tapahtunutkin, voi voi… Mitä hevosia olet joutunut laittamaan pois?”
“Lokakuussa meiltä lähti Tigris, Venla ja Lassi. Ja marraskuussa vielä Heini ja Piina”, luettelin synkkänä.
Rakkaiden hevosten lopettaminen kirpaisi vieläkin.
“Voi ei Lassikin! Mikä sille tuli?” Inka kauhistui, olihan kyseessä yksi hänen suosikeistaan Jukolasta.
“No olihan Lassilla jo ikää… Muistathan kun kesällä jo jouduimme antamaan sille lisärehuna Greenlinea? Hampaat olivat niin kuluneet, että ajattelimme poislaittamisen olevan paras ratkaisu”, selitin murheellisena.
“He was a great horse”, Jakobkin avasi ensimmäistä kertaa suunsa.
“Yes he was. But luckily we got something to replace the loss...”, vastasin Jakobille englanniksi taas hieman pirteämmin. “Would you like to see it?”
“No ehdottomasti! Uudet hevoshankinnat kiinnostavat aina!” Inka intoutui. “Minähän voisin vielä hyvitelläkseni tätä varoittamatonta visiittiämme pitää sinulle pienen tunnintapaisenkin.”
Näin sovittiin ja lähdimme yhdessä tallia kohti Inkan ja Jakobin kanssa. Samppa jäi sisälle valmistelemaan päivällistä.

“Tässä on Cisse”, esittelin reunakarsinassa iltaheiniään rouskuttavan ruunikon tamman. “Ja tuolla Naatjen vieressä meillä on myös uusi suomenhevostamma Halla.”
Jakob riensi heti katsomaan Hallaa, sillä mies oli kovin mieltynyt meidän kotimaiseen hevosrotuumme. Inka taas oli aivan nuoren puoliveritamman lumoissa ja kyseli innoissaan sen emästä.
“Oho, moi Inka!” hevosia sisälle taluttava Meri sanoi törmätessään meihin käytävällä.
“Hei vaan! Me tehtiinkin tällainen yllätysvisiitti!” Inka heläytti iloisesti. “No terve Esko, mitä komea poika?”
Naisen mieltymys puoliverisiin oli niin läpinäkyvää, että en voinut olla hymyilemättä.
“Merihän voisi tulla myös ratsastamaan”, Inka ehdotti yhtäkkiä. “Pidetään oikein talliporukan valmennus! Missä se Idakin lymyilee?”
“Ida lähti kylälle, mutta mä tulen kyllä mielelläni. Haen vaan vielä Pullan ja Ritarin sisälle”, Meri vastasi hymyillen. “Mulla olikin vielä Hurma ratsastamatta, niin tulee hoidettua se samalla oikein valvovan silmän alla.”
“Sä voisit Meri oikeastaan ottaa Cissen, et ole tainnut vielä mennä sillä kertaakaan?” ehdotin tallimestarille, joka meni hieman vaikeaksi.
“No… Käyhän sekin varmaan”, tämä sopersi ja talutti mustan hannoveroriin nopeasti karsinaansa.
Toivottavasti en painostanut naista liikaa. Olisi vaan niin hienoa, jos tämä löytäisi Cissestä uuden lempihevosen itselleen.
“Sanoiko Meri, että Ida on kylällä? Kaimossako?” Inka kysyi tallimestarin mentyä hakemaan vielä viimeisiä hevosia.
“Mmm… Joo, Ida on saanut sieltä ystäviä ja viettää siellä paljon vapaa-aikaa nykyään. Ihan hyvä vaan kun täällä on muuten niin tallitöiden ympäröimänä”, naurahdin vaivaantuneena ja lisäsin: “Ihan kunnollisia kavereita tuntuvat olevan.”
Inka näytti tyytyvän selitykseen ja totesi vain, kuinka hyvä on, että tytär on sosiaalinen. Kun Meri oli saanut suomenhevoset sisään, autoin häntä vielä loimien kanssa, jonka jälkeen pääsimme varustamaan ratsujamme. Vilkuilin aina välillä Hurman karsinasta, miten naisella sujui Cissen kanssa. Yhteistyö näytti ainakin hoitotoimenpiteissä toimivan hyvin. Pian olimmekin jo valmiit lähtemään maneesille.

Nousin Hurman selkään ja jalustinten säädön jälkeen kannustin oriin liikkeelle. Suomenhevosori lähti etenemään reippaassa käynnissä uralla, mutta omat ajatukseni olivat jossain ihan muualla. Tarkkailin koko ajan Meriä ja Cisseä, kun Inka auttoi tallimestaria tamman selkään. Cisse oli toki ratsukoulutettu, mutta täällä Jukolassa olin ratsastanut sillä vain itse ja vasta yhden kerran lyhyesti. Tamma tuntui silloin herkältä ja energiseltä. Melko raa’altakin, mutta yritystä löytyi kyllä. Meri pääsi kuin pääsikin tamman selkään ja olin huomaavinani tämän käsien vapisevan hieman. Jännittikö hän? Kauaa en ehtinyt tilannetta seurata, kun Inka palautti minut maanpinnalle.
“Hanne miten oikein kenotat siellä? Tukilihakset töihin ja katse eteen päin! Hurmahan seilailee siellä ihan miten sattuu!”
Tämän jälkeen en enää kyennytkään seuraamaan Merin ja Cissen ratsastusta, sillä Inka pisti minut toden teolla töihin. Pääsimme työstämään Hurman kanssa temponvaihteluita ja keskiravia, sekä avo- ja sulkutaivutusta. Välillä laukattiin ympyrällä ja uralla ja lopuksi piti vielä ratsastaa pohkeenväistöjä käynnissä ja ravissa.
“En mä näin huonossa kunnossa ole”, puhisin hölskyessäni jo aivan hervottomana harjoitusravissa, yrittäen tehdä viimeisiä väistöjä.
“Aijai Hanne, joulu tulossa ja nyt jo ihan rapakunnossa”, Inka piikitteli. “No ei vaan, pidä hetki taukoa ja tee sitten vielä pari onnistunutta väistöä.”
Palauttelukävelyn aikana ehdin viimein vilkaista Merin suuntaan. Hän työsti tamman kanssa väistöjen sijaan asetusta ja taivutusta ympyrällä. Cisse näytti todella hienolta tämän alla ja pureskeli kuolainta keskittyneesti. Merikin näytti vakavalta ja kuunteli tarkasti Inkaa tämän kävellessä hänen vierellään neuvoja jaellen. Pian pääsin taas itse töihin ja jaksoin kuin jaksoinkin pinnistää parit hyvät raviväistöt Hurman kanssa.

“No, miltä se Cisse tuntui?” kysäisin Meriltä, kun olimme saaneet hevoset viimein hoidettua yöpuulle.
Inka oli jo mennyt Jakobin ja Sampan seuraan sisälle, jonne lupasin itsekin pian tulla.
“Aika liemeen sä olet mut laittanut”, Meri naurahti.
“Mitäs se tarkoittaa?” kysyin.
“No sitä, että taisin juuri jäädä koukkuun”, tallimestari sanoi ja silitti sitten karsinasta kurkistavan puoliveritamman turpaa hymyillen.
“Onnistuinpas”, totesin voitonriemuisena ja sain Merin hymähtämään takaisin. “Hei tule ihmeessä syömään vielä meidän kanssa, jos ei sulla ole kiire?”
“No voisin kyllä tullakin, hirveä nälkä”, nainen totesi ja lähdimme yhdessä taivaltamaan talolle päin.