Luukku 20 - Onnea ja onnettomuuksia osa VI

“Eipä täällä ole vielä tapahtunut mitään”, eläinlääkäri Mikko Koskenoja sanoi liu’uttaen ultraäänilaitetta Leon jalkaa pitkin. “Jättäisin vapaan tarhailun taas pois muutamaksi päiväksi ja lisäisin kävelytystä.”
“Voih… Voiko olla, ettei se paranekaan?” kysyin murheellisena silitellen tummanrautiaan suomenhevosoriin päätä.
“No nyt on mennyt vasta niin vähän aikaa, että en menisi vielä tuollaista maalailemaan. Katsotaan nyt rauhassa ensi vuoteen. Ainakin kipulääke on purrut hyvin ja ontuminen on selvästi vähentynyt”, Koskenoja lohdutti ja kirjoitti vielä toisen kuurin kipulääkettä varmuuden vuoksi.
Heilautin kättäni eläinlääkärin auton perään ja palasin sitten sisälle.
“Se on kuule putkaa taas pari päivää ukkoseni. Mutta eiköhän käydä sitä ennen kävelyllä”, totesin Leolle, joka höristi korviaan ulkona kuuluville äänille.
Napsautin riimunnarun kiinni oriin riimuun ja irrotin sen käytävältä. Sitten suuntasimme ulos. Tänään oli harvinaisen lauha päivä, vain yksi vaivainen pakkasaste. Puuterilumi oli muuttunut kenkiin takertuvaksi nuoskaksi. Oli “loistava lumiukkokeli”, kuten isä tapasi aina sanoa ollessani vielä lapsi. Kävelimme Leon kanssa Jukolan ja Raidon viljatilan erottavan metsän läpi Markku Raidon kaurapeltojen reunaan. Pellon reunaa pitkin astelimme kohti rantaa, jossa käännyimme takaisin Jukolaan johtavalle rantapolulle. Ainakin kymmenen punatulkkua vihelteli rannan pensaikoissa. Järvi oli lauhasta säästä huolimatta vielä hyvin jäässä. Hevosella en olisi ehkä sinne tällä säällä uskaltanut, vaikka jääkerros oli todennäköisesti ihan tarpeeksi kantava.

Nousimme rannalta rantasaunan ohi kohti tallipihaa ja ohitimme oripihaton. Leo päästi kuuluvan hirnahduksen ja sai vastauksen jostain kauempaa maneesilta. Pihattolaisista vain vuonohevosori Eetu kiinnostui ohikulkijasta ja pörhisteli aidanvierellä mahtaillen.
“Me ollaan ohikulkumatkalla vaan, turhaan uhoat”, naurahdin pystytukkaiselle oriille.
Pian olimme jo tallin edessä ja talutin Leon sisälle. Telkesin oriin karsinaansa ja huikkasin vastaantulevalle Idalle, että ottaisi kohta jonkun hevosen sille seuraksi.
“Tuo vaikka Hurma tuohon viereen vähäksi aikaa, aion muutenkin ratsastaa sen tänään iltapäivällä. Ja itseasiassa tuo Eskokin, jos ehdit. Äitisi halusi myös ratsastaa”, sanoin ja tyttö lupasi tehdä näin.

Poikkesin ennen ulosmenoa toimistoon ja kävelin ensi töikseni kahvinkeittimen luo. Pannussa oli tilkka kahvia, joka tuntui olevan vielä hieman lämmintä. Kaadoin jämät Pollen kuvilla koristeltuun kahvikuppiini ja huuhtelin pikaisesti pannun. Tämän jälkeen istahdin kuppeineni toimistotuolille. En kuitenkaan ehtinyt edes ajatella paperihommia, kun puhelin alkoi soittaa tuttua Hobitti-tunnaria.
“No terve Lauri”, vastasin huolettomasti sedälleni.
“Terve, terve. Mitenkä on joulunaika teitillä sujunut?” miesääni kysyi.
“No kaikenlaista kaaosta tässä on ollut, mutta joulua kohti yhä menossa”, heitin. “Tulikin mieleen, että sinähän voisit antaa vähän vinkkejä tuon meidän Leo-pojan suhteen, kun tulette tänne aattona. Sillä on luuruhje jalassa. Eikös teidän yhdellä oriilla ollut kanssa tässä joku vuosi sitten?”
“Kuule siitä joulusta miun pitikin... Kun nyt näyttää vähän siltä, ettei myö päästä tänä vuonna lähtemään...”, Lauri selitti pahoillaan. “Se lomittaja, joka on yleensä hoitanut nuo meitin elukat, sairastui, eikä saada millään ketään tähän hätään tilalle. Naapuri hoitais kyllä lampaat, mutta hevosista se ei tiiä mitään.”
“No voi harmi, eihän tänne tule sitten ketään jouluksi”, puuskahdin peittelemättä harmistustani.
“Mie oon pahoillani. Myö niin mielellämme tultais vaikka elukoitten kanssa, mutta se ei oikein onnistu”, Lauri sanoi yrittäen keventää tunnelmaa.
“No eihän sille mitään mahda, harmittaa vaan kun porukatkaan eivät pääse”, selitin.
“Mikäs Tuomaksella ja Marikalla on?” Lauri ihmetteli.
“Isä loukkasi jalkansa taiteillessaan jouluvalojen kanssa”, kerroin. “Samana päivänä, kun Leokin teloi itsensä.”
“No johan teitil nyt on epäonnee. Kaikkee hyvää nyt kuitenkin jouluksi ja anteeks vielä, kun ei päästä tulemaan”, Lauri päätteli puhelua.
“Eihän se teidän vika ole, ymmärrän kyllä. Koittakaa itsekin selvitä eläinten kanssa siellä. Hyvää joulua!” toivottelin ja katkaisin puhelun.
Tuijotin kuitteja ja laskuja edessäni. Huomenna pitäisi vielä kerran lähteä hevosauton kanssa liikenteeseen ennen joulua ja hakea pari suomenhevosoria Kanta-Hämeestä. Rahanmenoa ei voi estää! Huokaisten nousin tuolista ja hörppäsin kahvin loppuun. En ollut enää toimistotyötuulella, jos nyt olin alun perin ollutkaan.

Pihalla törmäsin aviomieheeni, joka kolaili kaikessa rauhassa lunta talomme edestä punaisissa Valtran haalareissaan. “Mikäs noin murheelliseksi vetää”, Samppa kysyi keskeyttäen lumenluonnin hetkeksi.
“Jouluvieraslista pieneni taas”, puuskahdin.
Samppa katsoi minua kysyvästi.
“Lauri ja Vilja eivät tule. Eivätkä siis serkutkaan”, vastasin miehen katseeseen.
“No voihan. Eihän meitä ole sitten jouluna, kun sinä, minä, Ida ja naapurin Markku”, Samppa totesi mietteliäänä.
“Eipähän tarvitse leipoa liikaa”, irvistin ja potkin lunta maassa.
“Hei sä kaipaat nyt vähän piristystä”, Samppa sanoi yllättäen iskien silmää ja tökkäsi lumikolan kinokseen.
“Jaa minkähänlaista oli mielessä?” kysyin naurahtaen.
“No nythän on aivan loistava lumiukkokeli!” tämä huudahti ja otti minua kädestä.
Mies johdatti minut talon taakse, ratsastuskentän laidalle ja alkoi pyörittää isoa lumipalloa.
“Hei, ei me mitään lumiukkoa tehdä, vaan lumiponi!” innostuin ja aloin pyörittää toista palloa.
Nauroimme ja suunnittelimme lumiponia kuin pikkulapset ja pian kentän viereen alkoikin jo muodostua jonkin sortin hevosta muistuttava möykky. Lumiponi sai esikuvakseen Linkki-ponin, vaikka ruskeat läiskät puuttuivatkin. Mahaa oli kyllä vähintään yhtä paljon!

Illemmalla ratsastimme maneesissa yhdessä Inkan kanssa. Taivuttelin Hurmaa loppuverryttelyiksi ympyröille ja volteille, ja kaikki murheet tuntuivat taas hetkeksi kadonneen jonnekin taka-alalle. Kyllä ratsastus vaan oli melkoista terapiaa!
“Kyllä se on vaan aina yhtä ihana kokemus päästä ratsastamaan laadukasta puoliveristä”, Inka huokaisi kävelyttäessään hannoverori Eskoa vapain ohjin treenin jälkeen. “Vaikka tällä onkin ihan väärä ammatti.”
“Hei, et pilkkaa mun estehevosia”, naurahdin naisen kommentille. “Sä se et varmaan toivo joululahjaksikaan muuta kuin uusia koulupuoliverisiä sievissä pikku paketeissa.”
“Oi joko olet hankkinut mulle sellaisen?” nainen ihastui. “Oikeasti toivoisin vain, ettei tarvitsisi mennä yksin kotiin kärvistelemään jouluksi. Tai siis totta kai Jakobin kanssa, mutta kuitenkin.”
“Eikö teille tulekaan tänä vuonna sukulaisia kylään?” kysyin.
“Ei. Jakobin vanhemmat lähtivät Kanarialle jouluksi - ihan kuin Göteborg ei olisi jo tarpeeksi etelässä”, nainen päivitteli. “Ja mun vanhemmat taas valitsivat tänä vuonna pikkusiskoni Iiriksen perheen joulunviettopaikakseen. Eikä ihme, onhan sinne kuusisataa kilometriä lyhempi matka...”
“No hei jääkää tänne!” huudahdin riemastuneena omasta ehdotuksestani.
“Mutta eikö teille ole tulossa jo porukkaa?” Inka epäröi.
“Mun setä ja sen perhe perui juuri tänään tulonsa, kun eivät saaneet eläimille hoitajaa”, selitin innoissani.
“No jos ei siitä ole ylimääräistä vaivaa, niin kuulostaisi kyllä tosi hyvältä”, Inkakin innostui pysäyttäen mustan puoliverioriin keskihalkaisijalle. “Täytyy vielä kysyä mitä mieltä Jakob on, mutta yleensä sille kyllä käy kaikki.”
“No pidetään sitä sitten sovittuna”, sanoin hymyillen ja hyppäsin alas Hurman selästä naisen jälkeen.
Talutimme hevoset yhdessä takaisin talliin ja teimme matkalla jo suunnitelmia jouluaaton suhteen. Päivästä oli juuri tullut astetta parempi.