Luukku 4 - Onnea ja onnettomuuksia osa II

Leo oli päässyt ensimmäistä kertaa pikaisesti laiduntarvikkeista kyhättyyn yksilötarhaan ulkoilemaan kipeän jalkansa kanssa. Eihän aitaus totta puhuen mikään kovin kestävä ollut, ja siksipä ori ulkoilikin vain valvotusti. Olin juuri vapauttanut Merin vahtivuorosta ja istuskelin nyt suuren pöllin päällä katsellen päiväheiniään rouskuttavaa tummanrautiasta. Vieressäni nököttivät punaiset kottikärryt ja talikko, sillä aikeissani oli samalla siivota tarhat. Päätin laiskuuttani kuitenkin ensin hieman istuskella ja ihan vain seurata miten Leolla sujui.

Siinä istuessani huomasin kauempana tammatarhalla jotain liikettä. Ihan kuin koira… Mutta Miska oli sisällä. Nousin ylös ja totesin, että Leo pysyisi heiniensä kanssa kiireisenä jonkin aikaa. Lähdin tammatarhojen suuntaan katsomaan mikä eläin siellä oikein pyöri. Lähemmäs päästyäni erotinkin jo tutun haukunnan.
“Peku tänne! Tseh, tseh!” huusin ja punaruskea suomenpystykorvauros kipitti haukkuen luokseni jättäen tammat rauhaan.
“No hei poika, hei!” rapsutin innoissaan ympärilläni pyörivää tuttua koiraa. “Mennäänkö takaisin Markun luo, mennäänkö?”
Nappasin koiraa kaulapannasta ja talutin sen lähimmälle tarhalle, josta löysin riimunnarun pantaan kiinnitettäväksi.
“Mennääs sitten”, sanoin reippaasti koiralle ja suunnistin kuutostarhan ja tammapihaton takaa kohti metsän reunaa.
Metsän läpi kulki pieni polku, joka päättyi pian Raidon viljatilan pihaan. Kävelin koiran kanssa muitta mutkitta päärakennuksen ovelle ja soitin kelloa. Sisällä pauhasi televisio, jonka ääni kuului verannalle asti. Pian ovi avautui.

“No Pekuhan se siinä? Olitkos taas naapurissa häiriköimässä, mitä?” etuovelle ilmestynyt harmaahapsinen tukeva mies, Markku Raito leperteli. “Kiitos nyt taas kovasti Hannele.”
“No mitäs tuosta, ei meidän hevoset onneksi niin koirista välitä. Mutta Pekun puolesta minä vaan pelkään ettei juokse auton alle, kun se on noin karkailevaa sorttia”, vastasin Markulle vilkaisten samalla tuvan uumenin kipittävän koiran perään.
“Eikai sentään… Kyllä Peku tietää mihin ei kannata mennä”, Markku sanoi hieman epäröivän näköisenä.
“Varmasti Pekulla on oma reviirinsä, mutta Kaimontielläkin ajetaan niin lujaa, ettei koira ehdi sitä välttämättä ennakoida”, sanoin totisena.
“No tottahan tuo on. Olishan se kamalaa, jos Pekukin...”, Markku aloitti, mutta jätti lauseen kesken. “Tulethan nyt kahvit juomaan kiitokseksi?”
“Nyt täytyy siirtää toiseen kertaan, minulla on hevonen vahdittavana pihassa”, sanoin pahoitellen muistaessani yhtäkkiä, että jätin Leon täysin valvomatta heppoiseen tarhaansa.
“No eikös ne hevoset yleensä aidoissa pysy valvomattakin?” Markku ihmetteli.
“Tämä on sellaisessa hatarassa väliaikaistarhassa, kun teloi koipensa”, selitin yrittäessäni päästä livahtamaan tilanteesta mahdollisimman pian, mutta kohteliaasti.
“Vai sillä lailla. Niistä ei välttämättä enää juoksijoita tule, jos koipi menee”, Markku tuumaili. “Mutta jos on vaan venähdys niin rauhassa, kun kylmäilee ja rakentaa hitaasti kunnon takaisin niin saattaa saada jopa ihan starttarin vielä...”
“Kiitos neuvoista, mutta tämä on kyllä ihan ratsuhevonen. Ja kyseessä luuruhje”, korjasin.
“Jaa nuo murtumat onkin sitten pahempia...”, Markku jatkoi.
“Niinhän ne on, mutta nyt on mentävä, pidähän Peku pihassa ja tule ihmeessä joskus kahville. Hei, hei!” päätin keskustelun jaksamatta enää korjata naapurin isännän virheitä ja poistuin ennen kuin Markku ehti sanoa mitään.
Hölkkäsin takaisin Jukolaan kaikenlaiset kauhuskenaariot päässäni pyörien. Onneksi pihassa oli täysin rauhallista ja Leokin oli yhä samassa asennossa heiniään syömässä. Huokaisin helpotuksesta ja tartuin vihdoin kottikärryihin.

Parin tunnin kuluttua kaikki tarhat oli siivottu ja teimme taas vahdinvaihdon Merin kanssa, joka lupasi ottaa Leon sisälle ennen muita hevosia.
“Tekee kyllä hyvää tuo raitis ulkoilma”, Meri tokaisi nyökäten pikkuisen tarhan keskellä nuokkuvaa Leoa kohti.
“Toivottavasti. Saisi jo alkaa parantua”, mutisin.
“No vähän kärsivällisyyttä nyt. Sitä paitsi ontuminen on mun mielestä jo paljon lievempää”, Meri lohdutti ja nyökkäsin hiljaa.
Raahustin talliin ja toimistooni. Rojahdin työtuoliini ja tuijotin edessäni aukinaisena lepäävää kalenteria. Tänään pitäisi ratsastaa Pulla, Ritari ja Hurma, ja juoksuttaa Esko. Mustalla puoliverioriilla oli ollut vähän liikaa virtaa viimepäivinä, enkä siksi halunnut antaa sille tänään vapaapäivää, vaikka olin ratsastanut sillä rankahkon estetreenin eilen. Suomenhevosoriiden yläpuolella luki vielä nimet Loitsu ja Inka, jotka oli yliviivattu. Meri oli ilmeisesti ratsastanut tammat läpi tarhoja siivotessani. Otin kynän käteeni ja pyörittelin sitä hetken nimilistan yläpuolella. Lopulta päädyin yliviivaamaan Hurman nimen ja nousin hakeakseni sen tavarat karsinan eteen varustehuoneesta. Hurma asuikin heti satulahuoneen vieressä, joten kamoja ei tarvinnut raahata pitkää matkaa. Nappasin oriin violetin riimun vielä karsinan ovesta, kunnes suuntasin tarhoille.

Hämärä oli jo laskeutunut ja vielä hetki sitten paistaneesta auringosta pilkisti taivaanrannassa enää häivähdys oranssia. Hurma oli jo vastassa ykköstarhan portilla ja sainkin sen ongelmitta ulos. Muu porukka tuntui vielä vieroksuvan tätä, vaikka ori oli asunut Jukolassa jo kuukausia. Tulokkaat ne joutuivat aina pahnan pohjimmaisiksi. Hurma kiirehti tapansa mukaan tallia kohti ja sain tehdä taas kerran töitä pitääkseni sen samassa tahdissa kanssani. Tallissa talutin oriin karsinaansa ja kiinnitin sen riimunnarusta kaltereihin. Hevosen kolutessa ruokakuppejaan hieman liian löysällä narulla aloin harjata sitä. Paksu talvikarva oli hieman märkä pinnalta, mutta alusvilla oli täysin kuiva. Suunnitelmanani oli ollut klipata Hurma ennen talvenkautta, mutta en ollut vieläkään raaskinut tehdä niin. Paksu karva toi paljon lisää työtä, kuten tuntitolkulla kuivattamista ratsastuksen jälkeen. Mutta toisaalta muun loimituksen kanssa pääsi paljon vähemmällä ja saipahan ori toteuttaa luonnollista lämmöneristyssysteemiään.
“Noin, sitten vielä suitset päähän ja menoksi”, sanoin Hurmalle ja kävin sanoista tekoihin. Pian olimmekin valmiita ja lähdin taluttamaan hevosta maneesille.

Hurma käveli tarmokkaasti pitkin ohjin uralla. Päätin tehdä sen kanssa tänään ihan peruskoulutreenin kaikissa askellajeissa, jotta ehtisin ratsastaa vielä kaksi muutakin hevosta. Muutaman vapaan kierroksen jälkeen keräsin hiljalleen ohjat ja houkuttelin oriin vatsalihaksia töihin pohkeilla. Ratsastin yhä käynnissä useita pieniä voltteja ja tein satunnaisiin kohtiin pysähdyksiä. Hurma oli heti kuulolla ja alkoi nopeasti tuntua kevyeltä kädelle. Siirryin kevyeeseen raviin ja vaihdoin voltit laajempiin ympyröihin. Vaihtelin myös ravin tempoa hitaasta nopeaan ja tein parit käyntisiirtymiset. Lyhyiden välikäyntien jälkeen otin laukannostoja uralla, joista siirryin ratsastamaan laukkaa maneesinkokoisella kahdeksikolla. Ori tuntui rennolta ja mukavalta - oikeastaan lähes tylsältä. Mutta loppujen lopuksi oli vain mukava mennä vaihteeksi hieman kokeneemmalla ja rauhallisemmalla hevosella. Kokeilin loppuajan vielä tehdä vähän taivuttelua suoralla uralla, mikä sujui sekin erityisesti laukan jälkeen upeasti. Muutamien raviavojen jälkeen Hurma alkoi kuitenkin jo osoittaa väsymisen merkkejä ja päätin lopettaa yhteen hyvään suoritukseen. Ravailin loppuun rennommalla tuntumalla ja ori venytti kaulaansa pärskien.
“Hikihän sulle taas tuli”, juttelin Hurmalle taluttaessani sitä viltin kanssa vielä hieman tallipihalla.

Sain läpiratsastettua vielä Pullan, mutta Ritarin kohdalla olin jo sen verran väsynyt, että päätin vaihtaa juoksuttamiseen. Oli tämä hevosmäärä vaan vieläkin liian suuri näin pienelle joukolle niitä ratsastavia ihmisiä. Jotain lisäkäsiä tarvittaisiin, vaan ei täällä kylällä oikein tuntunut olevan sellaisia ”entisaikojen tallityttöjä”. Ehkä joku vuokraustoiminta voisi helpottaa tilannetta? Taitavimmille ratsastajille voisi tarjota hevosia ihan kisakäyttöönkin. Näissä mietteissä kävelin talolle ruokataukoa pitämään. Eskon juoksutus jäisi vielä iltatallin aikoihin tehtäväksi. Onneksi Meri ja Ida lupasivat hoitaa muut hevoset.

Keittiössä minua odottikin yllätys. Naapurin Markku istua tönötti pöydän päässä ja Samppa puheli vanhan isännän kanssa jotain puimureista.
“Terve”, tokaisin ilmestyessäni keittiön oviaukkoon. “Mikäs Raikon isännän tänne toi? Eikai Peku ole taas karannut?”
“Ei, kun Markku tuli juomaan luvatut kahvit”, Samppa vastasi luoden minuun samalla kysyvän katseen.
“Mitkä kah-? Ai niin! Että tulitkin nyt sitten?” änkytin ja löin mielessäni päätä seinään.
Olinhan ihan itse kutsunut Markun kahville, kun halusin päästä mahdollisimman äkkiä pois keskustelustamme.
“No minä nyt päätin poiketa, kun ei tuota mäkihyppyäkään tänään tule televisiosta, niin sattui sellainen sopiva väli”, Markku vastasi. “Vai olikos teillä jotain…?”
“Ei, ei, näinhän me sovittiin, että kahville!” kiirehdin sanomaan ja taioin jonkinlaisen hymyn kasvoilleni. “Kaivappas Samppa ne keksit kaapista niin minä pistän kahvin tippumaan.”
Samppa pyöräytti salaa minulle silmiään Markun huomaamatta, mutta nousi sittenkin kuivakaapille ja kaivoi sieltä kaupan joulupiparipaketin pöytään. Kattoipa mies oikein suurieleisesti kahvikupitkin kolmelle. Tästä varmaan puhutaan vielä myöhemmin illalla…
“Kyllä meidän Marian piparkaakut oli vaan hyvänmakuisia. Ei vedä nämä kaupan teollisuustuotteet sille vertoja. Maria se leipoi aina tortut ja kaakut hyvissä ajoin ennen jouluaattoa, että jäi sitten aikaa kinkunpaistoon”, Markku kertoi, mutta hamstrasi kuitenkin kokonaista kuusi piparia lautaselleen.
“Kauankos siitä Marian poismenosta on jo aikaa?” kysyin kohteliaasti sivuuttaen valmispipareidemme arvostelut.
“Mitenkäs se nyt oli? Tuleehan siitä jo viisi vuotta tänä jouluna”, Markku sanoi mietteliäänä. “Tuppaa nuo joulut olemaan aika yksinäisiä, vaikka onhan meillä Pekun kanssa ihan mukavaa.”
“Eikös teillä ollutkin tytär? Eikös hän käy jouluna kylässä?” Samppakin liittyi keskusteluun ja istuin itsekin alas pöytään.
“Saanako? Se on jäänyt sinne ulkomaille Ameriikkaan sen jenkin kanssa. Ei niillä ole enää aikaa käydä vanhaa isää täällä kylmässä Suomessa katsomassa. Juhannuksena taisivat viimeksi pyörähtää ja niin oli kiire pois koko ajan”, Markku sanoi happamana ja otti lisää pipareita syötyään jo kaikki kuusi. “Mielellänihän minä sitä poikaakin näkisin, Juhania. Antoivat sentään suomalaisen nimen lapsenlapselle. Taikka joksikin Juuhaniksihan ne sitä siellä sanovat. Toisivat vaikka kesäksi tänne Lappiin sen niin opettaisin ajamaan traktoria ja kylvämään. Ei ne sellaisia opi siellä suurkapungissa.”
“Eikös kylälläkään sitten olisi mitään joulunviettopaikkaa?” tiedustelin.
En ollutkaan koskaan tajunnut kuinka yksinäinen naapurin isäntä oikeastaan olikaan. Vaimon kuoleman täytyi olla kova paikka, se kun sattui vielä näin joulun allakin.
“En minä sellaisiin... Joulukirkossa käyn aina. Ennen sinne mentiin oikein reellä, kun oli vielä Viima ja Luoti pihassa. Nyt täytyy ajella tuolla voortinromulla”, Markku totesi ja huikkasi kahvikupista lopunkin kahvin.
“Vieläkös ne antaa sinun ajaa?” Samppa kysäisi.
“No vastahan minä olen seitsemissä kymmenissä. Kyllä tässä vielä kymmenen vuotta joutaa ajaa, jos ei sokeaksi tule”, isäntä totesi naurahtaen. “Kävinhän minä niissä testeissä ja näkö on kuulemma kuin nuorella pojalla.”
“Jaa se onkin iltatallin aika”, vilkaisin keittiön seinällä tikittävää suurta design-kelloa. “Täytyy vielä juoksuttaa yksi ori.”
“Niin mitenkäs se jalkavaivainen voi?” Markku kysyi yllättäen. “Minulla oli jäänyt leipiä kuivamaan, niin ajattelin tuoda potilaalle vähän piristykseksi. Meidän Luoti ainakin rakasti kuivaa jälkiuunileipää.”
Isäntä nousi sanojensa saattelemana ylös ja haki eteisestä paperipussillisen leipiä keittiön pöydälle.
“Ohhoh kiitos kovasti! Näistähän riittää vähän muillekin hevosille”, sanoin aidosti ilahtuneena.
“Noh, mitäpä tuosta. Mutta minäpä päästän teidät nyt muihin hommiin. Kiitos kahvista”, Markku huikkasi ja olikin pian jo kadonnut ulko-ovesta.
“Ilmoittelisitko mullekin seuraavan kerran, kun kutsut ihmisiä kahville”, Samppa kuittasi kerätessään vaivaiset kaksi jäljelle jäänyttä piparkakkua takaisin pakettiin.
“No oletpa sä nyt vieraanvaraisella tuulella”, tuhahdin. “Markkuhan on meidän naapuri ja tuttu pitkältä ajalta. Peltojakin saadaan käyttää hevosten kanssa niin paljon kuin sielu sietää.”
“No niin niin. On vaan ollut tässä vähän pitkä päivä ja olisin mieluummin rentoutunut television äärellä, kuin kuunnellut suomalaisten puimurimerkkien historiaa”, mies mutisi jo paljon vähemmän tuohtuneella äänensävyllä.
“Pitäisiköhän meidän kutsua se jouluksi tänne Jukolaan...” pohdin puoliääneen. “Yksinäinen mies.”
“Mitä?” Samppa tyrmistyi.
“No miksi ei? Mun vanhemmatkaan ei pääse, joten talossa on ihan hyvin tilaa yhdelle ylimääräiselle. Tai kahdelle, Peku tietysti tulee myös. Ties kuinka hyvät keskustelut saavat aikaan Lauri-sedänkin kanssa. Sillä kun on niitä työ- ja ravihevosia, joita Markku arvostaa”, suunnittelin.
“Kaipa olet sitten oikeassa”, Samppa huokaisi ja raahautui olohuoneen sohvalle.
Mietteissäni suuntasin itse vielä takaisin talliin lapinkoirauros Miskan kanssa. Halusin kutsun joulunviettoon tulevan Markulle yllätyksenä. Voisimme käydä hakemassa hänet aattoaamuna. Tai miksei mentäisi vaikka sinne joulukirkkoon ihan oikealla reellä? Olihan meillä vanha reki ja suomenhevosia sen eteen!