Luukku 8 - Onnea ja onnettomuuksia osa III

Puhelin vihelsi Whatsapp-viestin merkiksi.
“Ida! Puhelin!” hihkaisin olohuoneen sohvalta huoneessaan oleskelevalle tytölle.
Miten tyttö olikaan malttanut jättää iPhonensa näin pitkäksi aikaa valvomatta? Yleensä näytti siltä, että kännykkä oli suorastaan kasvanut kiinni tämän käteen. Rivakasti Ida astelikin huoneestaan ja kävi heti puhelimeensa kiinni.
“Kukas sua kaipailee?” utelin keskittyen kuitenkin samalla tv-sarjaan.
Olin saanut hyvin ansaitun vapaaillan tallihommista, kun aviomieheni Samppa lupautui kerrankin auttamaan Meriä iltatallissa. Kyllähän mies hevosista piti, mutta tallihommiin tätä ei yleensä saanut millään ilveellä, ellei ollut ihan pakko. Aioin siis ottaa kaiken irti illasta ja siemaisinkin kulauksen valkoviinilasista, kuin ajatuksiani korostaakseni.
“Mmm... Yks vaan”, Ida vastasi ympäripyöreästi kysymykseeni ruutua tuijottaen.
“Taasko sä lähdet kylille?” tiedustelin vaihtaessani kanavaa.
“Varmaan”, Ida vastasi ja katosi huoneeseensa edelleen puhelin kiinni nenässään.

Siitä oli kulunut jo kolme vuotta, kun Ida Björklund aloitti meillä Jukolassa oppisopimustyöntekijänä. Alusta alkaen oli selvää, että tuolloin 14-vuotias tyttö muuttaisi tilalle, asuivathan tämän vanhemmat Ruotsissa asti. Idasta olikin näiden kolmen vuoden aikana tullut tiivis osa perhettämme. Ei hän nyt ihan ottotyttärestä mennyt, mutta ehkäpä pikkusiskosta. Ensi keväänä Idan olisi lopultakin tarkoitus valmistua hevosenhoitajaksi. Tutkintonsa tyttö on todellakin ansainnut, sillä ahkerampaa tallityöntekijää sai hakea. Nyt aivan viime kuukausina hänen otteensa oli tosin alkanut hieman lipsua. Toki Ida hoiti edelleen pakolliset vastuutehtävänsä tunnollisesti, mutta myöhäiset yöjuoksut kylällä näkyivät työn laadussa. Tytön ajatukset olivat myös selvästi tällä hetkellä täynnä jotain ihan muuta kuin hevosia.
“Tuun myöhään, moikka Hanne!” Ida huikkasi ovelta ja olohuoneen ikkunasta huomasin tutun tummansinisen bemarin odottavan häntä talon edessä - kuten monena muunakin iltana.
Kuskin paikalla istuvan pojan nimi oli Joona Heisku. Iältään tämä taisi olla jotakin parin kympin tienoilla, mutta paljon muuta en hänestä tiennytkään. Huhuja Kaimon kylällä toki liikkui paljonkin ja Vaaralan huoltoasemalla poiketessani sainkin aina kuulla uusimmat juorut “Heiskun pojista” ja kuinka Idan ei olisi hyvä sotkeutua heidän hämäriin porukoihinsa. Ikinä en tainnut kuulla varsinaisia todisteita poikien hämärähommista, mutta heitä syytettiin aina kun kylällä tapahtui jotain ilkivaltaa.

“Ida on vissiin taas lähtenyt?” Samppa kyseli ovelta ja pian sain vastaanottaa sylin täydeltä räntäsateessa kastunutta läpimärkää lapinkoiraa.
“Lähti juuri - ja Miska sinne pesuhuoneeseen ja heti!” vastasin kiukkuisena.
Ulkona viihtyvä koira ja vaaleat kalusteet olivat kyllä huono yhdistelmä, sen olin tässä vuosien varrella oppinut. Pian koira oli kuitenkin kuivattu ja se makasi nyt olohuoneen matolla siemaillessamme Sampan kanssa sohvalla perjantaipulloni pohjia.
“Saitteko iltatallin hyvin hoidettua Merin kanssa?” tiedustelin ja laitoin televisiota hiljemmalle.
“Sinnehän ne hevoset jäi rouskuttamaan heiniä. Meri lähtikin jo kotiin. Kuulemma jotain iltamenoja”, Samppa vastasi naureskellen painottaen viimeistä lausetta merkitsevästi.
“Niin on taas Idallakin”, huokaisin siivuttaen tallimestarimme siviilielämän puimisen.
“No, mikäs painaa?” Samppa kysyi vakavoituen.
“En vaan oikein tiedä mitä ajatella siitä Joonasta. Selvästi niillä on jotain juttua, mutta eipä ole jätkä näyttänyt koskaan edes naamansa meille. Ja joo, en ole Idan äiti, eikä mun tarvitse sellaiseksi ryhtyä, mutta se on kuitenkin alaikäinen”, vuodatin miehelle. “Ja ehkä tämä ei olisi puoliksikaan näin iso juttu, jos kyseessä ei olisi se Heiskun Joona.”
“Joo no liikkuuhan niistä Heiskuista kaikenlaista juorua. Varmaan sen takia, kun se niiden isä oli vankilassa silloin vuosia sitten pahoinpitelystä. Ihan mukava mieshän se on nykyään, itsekin olen joskus huoltsikalla siihen törmännyt, mutta kerran linnakundi aina linnakundi”, Samppa tuumi.
“Tiedätkö sä sitten yhtään enempää niistä pojista? Eikös se vanhempi ollut joku Eetu?” tenttasin kiinnostuneena.
“Joo Eetu ja Joona, veljekset. Muita lapsia niiden perheessä ei taida ollakaan. Käsittääkseni se Eetu on niistä se villimpi tapaus, äiti ei kai yksin saanut pidettyä pojille kuria isän ollessa vankilassa. Joonasta en oikeastaan osaa sanoa mitään, mutta ainahan niistä puhutaan monikossa”, Samppa kertoi. “Mutta Eetu sitä pientä jengiä taitaa pyörittää, jotka kurvailevat viikonloppuisin tuunatuilla autoillaan tuossa kylänraitilla.”
Laskin tyhjän viinilasin sohvapöydälle ja vaivuin mietteisiini. Kun Ida nyt ei vaan joutuisi vaikeuksiin. Viime viikollakin Kaimon Baarin roskis oli sytytetty tuleen ja kukapa muukaan olisi ollut asialla kuin Heiskun pojat. Mitähän Idan äiti, ystäväni Inkakin sanoisi, jos tietäisi millaisissa piireissä tyttärensä liikkui täällä päin.

Kello oli jo yksi yöllä ja makasin sängyssä puhelintani selaillen Sampan jo kuorsatessa. Ida ei ollut vieläkään palannut kotiin ja jostain syystä asia vaivasi minua niin, etten saanut unen päästä kiinni. Jotenkin minulla oli tosi vahva tunne siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Yhtäkkiä Facebookin uutisvirta tarjosi minulle tuoreen uutisen Meän Tornionlaakso -lehden sivuilta: Puukotusyritys Kaimon Baarin edustalla - poliisi vei kaksi nuorta miestä putkaan. Ponkaisin istumaan ja tönin Sampan heti hereille.
“Katso! Meidän täytyy heti lähteä hakemaan Ida!” huudahdin niin että Miskakin säpsähti hereille ja luikki pois makuuhuoneesta.
“Mmhäh? Nythän on yö”, mies mutisi ja yritti kääntää kylkeä, mutta meuhkasin niin kauan, että sain tähän eloa.
“Onkohan tämä nyt vähän hätiköityä? Tuskin Ida on ollut tuossa porukassa, eihän se pääse edes sisään baariin”, Samppa yritti puhua minulle järkeä vetäessään housuja jalkaansa.
“Ai Kaimon Baariin? Sinne nyt pääsee vaikka päiväkotiryhmän kanssa! Ei näin pienellä kylällä kukaan mitään valvo!” hermoilin ja ryntäsin Sampan ohi ulos ja autotalliin käynnistämään autoa.
En kuitenkaan ehtinyt paljon kuistia pidemmälle, kun huomasin lähestyvät auton valot Jukolantiellä. Bassonjytkeestä ei voinut erehtyä, se oli Joona sinisellä amisbemarillaan. Auto kaarsi näyttävästi talon eteen lennättäen hieman loskaa takarenkaistaan. Pihavalojen kajossa huomasin Idan kummeksuvan tuijotuksen etupenkiltä. Turhia odottelematta tyttö nousikin autosta ja sain jähmettyneen kroppani liikkeelle ja syöksyin halaamaan tätä.
“Öö Hanne? Mitä hittoa?” Ida väisti yritykseni selvästi nolostuneena.
“Mä luulin, että sut on puukotettu hengiltä!” pauhasin ja katseeni siirtyi kuskin puolelta nousseeseen poikaan. “Eikö sun pitäisi olla putkassa!?”
Onneksi Samppa oli ehtinyt tässä välissä jo ulos ja keskeytti tilanteen ennen kuin nolasin itseäni yhtään enempää.
“No niin nyt rauha Hanne!” mies jyrähti ja nappasi takkini hihasta ohjaten minut sivummalle.
“Anteeks voisko joku selittää mistä tää yhtäkkinen holhoaminen?” Ida kysyi aidosti hämmästyneenä. “Voitsä oottaa hetken Joona?”
Mustiin pukeutunut, yllättävän normaalin näköinen nuori mies nyökkäsi bemarin keulaan nojaillen.
“No Hanne tässä luki justiin uutisista, että Kaimon Baarilla on yritetty puukottaa jotain ja pelästyi että sä olet joutunut vaaraan”, Samppa selitti rauhallisesti luoden minuun samalla merkitsevän katseen.
“Voi helvetti!” Joonakin avasi nyt suunsa ja suoristautui. “Arvasin että tää päättyy huonosti!”
“Mä luulin, että se oli vaan jotain uhoomista”, Ida käännähti säikähtäneenä bemarikuskiin.
“Tiedättekö te jotain tästä?” kysyin tiukkaan sävyyn, mutta kuitenkin jo paljon rauhallisempana.
“No siis se puukottaja on varmasti yks Tuomas”, Joona aloitti. “Oltiin hengailemassa mun veljen, Eetun, ja sen kavereiden kanssa torilla, kunnes ne päätti jatkaa baariin. Me lähdettiin siinä vaiheessa Idan kanssa meille, kun ei Ida oo vielä täyttänyt kaheksaatoista. Eetu oli saanut koko illan jotain uhkailuviestejä ja puukonkuvia tältä Tuomakselta. Tuomaskin kuului siis Eetun kaveriporukkaan ennen sitä viimeviikkoista roskiskeissiä, jolloin ne päätti potkia tän Tuomaksen porukasta. Se on aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista laittomuuksista ja meillä on ihan nollatoleranssi kaikkeen sellaseen koska - no varmaan tunnette mun isän. Tai no toki autojen kanssa tulee joskus vähän kaahailtua ja silleen, mutta ei ikinä tuhottais kenenkään muun omaisuutta tai mitään sellasta.”
Tuijotin typertyneenä vuoroin Joonaa ja Idaa enkä saanut sanaa suustani. Onneksi Samppa rikkoi hiljaisen hetken ja ehdotti että mentäisiin kaikki sisälle. Joonakin sammutti autonsa ja seurasi meitä.

“Tiedätkö sä mitä kaikkia juoruja teidän porukasta liikkuu Kaimossa?” Samppa kysyi Joonalta istuessamme yhdessä keittiön pöydän ääressä kuin pahemmassakin ristikuulustelussa.
“Totta kai. Meitähän syytetään aina kaikesta ja no, onhan se osittain ollut tottakin, kun Tuomas on saanut osan porukasta tekemään kaikkea idioottimaista. Mutta minä ja Eetu ei haluta sekaantua sellaiseen”, Joona vastasi totisena.
Ida oli ollut pitkään hiljaa, mutta avasi vihdoin suunsa.
“Joo ja siis me ollaan muutenkin Joonan kanssa yleensä enemmän kahestaan”, hän sanoi ja sai sanojensa vahvistukseksi nyökkäyksen pojalta.
“Jooh, mä taidan olla anteeksipyynnön velkaa teille”, mutisin vaivaantuneena muistellen kohtaustani pihalla. “Käyttäydyin kuin mikäkin raivohullu äitipuoli...”
“No joo, olihan se vähän outoa”, Ida sanoi kiusaantuneena.
“Mutta ehkä sä olet myös antanut vähän aihetta huoleen”, Samppa kääntyi nyt puolustamaan minua. “Olet kuitenkin ennen kaikkea töissä täällä ja vaikka oletkin hoitanut työt ihan hyvin tähän asti, niin kovin pitkään et kyllä tule jaksamaan tämän tyylistä kaupungilla pyörimistä ja maatilan hommia siihen päälle. Pian aikuisena ihmisenä sun pitää alkaa pikkuhiljaa jo opetella suunnittelemaan elämääsi vähän pidemmälle, kun seuraavaan aamuun.”
“No niin älä nyt sentään ihan saarnaamaan ala”, toppuuttelin Samppaa. “Ida ei edelleenkään ole meidän tytär ja saa muutenkin pian täysi-ikäisenä tehdä jo ihan omat valintansa.”
“Ei kun kyllä Sampalla on ihan pointti tossa. Oon itekin huomannut, että jotkut hommat on tullu hoidettua huonommin. Täytyy ihan oikeesti yrittää vähän tsempata, jos aion keväällä valmistua”, Ida sanoi yllättäen.
“Niin sitä pitää”, Samppa hymyili isällisesti. “Mutta eiköhän tää yöllinen keskustelu ollut tässä, mä haluan nyt nukkumaan. Öitä.”
Sanojensa saattelemana hän nousi ylös ja raahusti makuuhuoneeseen.
“Joo taidan tehdä saman, mulla on huomenna aamutalli”, sanoin hampaitani kiristellen. “Sammuta Ida valot sitten kun menet itse nukkumaan. Ja hei Joona, toivottavasti et nyt traumatisoitunut meistä ja saadaan tavata sua jatkossakin täällä Jukolassa.”
“No kyllä mä oon paljon pahempaakin nähnyt”, poika virnisti.
Ida näytti yhä siltä, että haluaisi vajota maan alle, joten päätin vihdoin päästää nuoret pälkähästä ja raahustin kiltisti makuuhuoneeseen tilannetta ihmettelemään herännyt Miska kannoillani. Ehkä tämä yhden tallityöntekijän puolesta stressaaminen olisi nyt vihdoin tässä. Joona vaikutti kuitenkin ihan kunnon tyypiltä. Vai kerjäsinköhän tässä nyt sittenkin ongelmia hyväksymällä Heiskun pojan osaksi Jukolan porukkaa?