Riiviöiden Leonartti

Ryhmävalmennukseen saapui tänään kolme Jukolan suomenhevosta: Viehättävän Ritari, Riiviöiden Leonartti ja Kalevan Joikutyttö. Valmennuksen teemana tänään olivat laukannostot ja ylipäätään laukkatyöskentely tarkoituksena saada nostot täysin puhtaiksi ja mahdollisimman täsmällisiksi. Laukassa tulisimme tekemään vähän temponvaihteluja ja tottakai myös siirtymisiä alas laukasta. Hyvä nosto on yhtä tärkeää, kuin hyvä siirtyminen takaisin raviin tai käyntiin. Alkuverryttelyn kolmikko sai tehdä suhteellisen vapaasti ja keskityin lähinnä seurailemaan vierestä ja parantelemaan ratsastajien istuntoja.

Riiviöiden Leonartti oli alkutietojeni mukaan pikkuisen sählä, mutta sillä tuntui olevan tänään vielä vilkaampi päivä ja ratsastaja joutui hikikarpalot ohimolla tekemään sen kanssa alkuverkassa töitä saadakseen orin edes vähän kuuntelemaan. Paljon mielummin Leo olisi mupeltanut ratsastajan jalkaa ja tuijotellut muiden ratsukoiden tekemisiä. Sitkeä työnteko onneksi palkittiin. Kun ratsastaja muisti olla kärsivällinen ja määrätietoinen, alkoi Leostakin löytyä työmoodi, jota sitten luonnollisesti heti hyödynnettiin.

Verryttelyssä laukka oli ollut melkoista koheltamista ja jalat solmussa räpiköintiä, joten aluksi haettiin ihan vain hyvä peruslaukka pääty-ympyrällä, ennen kuin alettiin työstämään yhtään mitään muuta. Toisilla laukkaaminen nostaa kierroksia, mutta Leolla onneksi päin vastoin. Tasainen tahti ja rento muoto alkoivat pian löytyä. Laukannostoja tehtiin lyhyen pohkeenväistön jälkeen, jolloin niihin saatiin tarkkuutta ja kunnon ponnistus sisätakajalalle. Siirtyminen sekä raviin että käyntiin laukasta sujui Leolta yllättävän hienosti! Koheltaminen vie voimia, joten jätimme tällä kertaa siirtymiset askellajin sisällä väliin ja siirryimme suoraan loppuverkkaan. Hyvää ja sitkeää työtä ratsastajalta!

“Eiköhän oteta pieni spurtti?” Meri ehdotti ratsastaen pitkin ohjin kulkevan Pommin kanssa vierelleni.
“No nyt on kyllä niin houkuttelevan näköinen hanki, että otetaan ihmeessä”, innostuin ja keräsin Leon ohjia paremmin käteeni.
Olimme lähteneet perjantaipäivän kunniaksi liikuttamaan tallimestarin kanssa tallin jo ikääntyneempiä suomenhevosia. Monarkin ja Joikun kanssa oltiin tehty aamusella kevyttä koulutreeniä maneesissa. Aamun puurtamisen jälkeen päätimmekin yhteistuumin palkita itsemme ja lähteä Pommin ja Leon maastoon. Sää oli kirkas ja pohjoisen ilma ihanan raikasta. Pikku pakkanen teki hangen pinnasta pehmeää puuteria.
“Okei, vedetään tuonne pellon reunaan ja jatketaan siitä autiotalon polulle?” Meri suunnitteli.
“Joo, annetaan mennä jo. Leo käy jo ihan kuumana”, naurahdin ja annoin tummanrautiaalle oriille samalla laukka-avut.
Suomenhevoset ampaisivat voimakkaasti eteenpäin, mutta jo ennen pellon puolta väliä hanki kävi niille raskaaksi ja vauhti hidastui.
“Jaksaa, jaksaa Pommi! Tää on hyvää treeniä sun talvimakkaroille!” Meri kannusti kieltämättä hieman pyöreäksi päässyttä oria.
“Ettäs kehtaat!” tuhahdin muka loukkaantuneena Leon selästä, joka yritti parhaansa mukaan edetä hangessa.

Yhtäkkiä korviimme kantautui koiran haukuntaa. En ehtinyt edes avata suutani, kun pellolle rynnisti oikealla näkyvän maantien ylitse valtavan kokoinen uroshirvi.
“Apua!” Meri huusi ja pysäytti Pommin vaistomaisesti.
“Sehän tulee päin!” huudahdin ja roikuin Leon ohjissa sen peruuttaessa pois päin hirvestä peloissaan korskuen.
“Äkkiä tuonne pellon r-”, Meri aloitti, mutta olimme jo Leon kanssa menossa.
Ori oli päättänyt ottaa ritolat ja pelastaa ainakin itsensä hirvittävältä sarvipäältä. Roikuin yhä jotenkuten kyydissä ja tein rajuja puolipidätteitä tuloksetta. Kun suomenhevonen on jotain päättänyt niin siihen eivät voimakeinot auttaneet. Puristin ohjia ja rukoilin mielessäni, että ori pysähtyisi. Merin huudot kantautuivat jostain taaempaa. Onneksi hän oli lähtenyt seuraamaan. Tulimme pian pellon reunaan ja ori jatkoi saman tien autiotalolle johtavalle polulle. Ainakin se tiesi mihin oltiin menossa.
“Hanne pysäytä se! Tee norsujarru! Hyppää alas!” Meri huusi ohjeita ja aloinkin jo katsella sopivaa laskeutumispaikkaa.

Autiotalolle johtava hiekkatie näkyi jo polun päässä ja ori lähti ponnistamaan ylämäkeen noussutta polkua. Jäinen polku ei kuitenkaan hokeista huolimatta antanut tarpeeksi pitoa päättömästi rynnistävälle hevoselle. Tunsin, kuinka Leon oikea etujalka liukui sen mahan alle takajalkojen ollessa jo ilmassa ja ori kaatui. Kuin ihmeen kaupalla ehdin juuri samalla hetkellä hypätä sivuun ja istuin nyt hölmistyneenä pehmeässä lumipenkassa vailla naarmun naarmua ja katselin ylös räpistelevää suomenhevosta kuin hidastetussa filmissä.
“Hanne! Ota se kiinni!” Merin käsky havahdutti minut ja ponkaisin vaistomaisesti ylös tarttuen oriin ohjiin.
Mutta Leo ei enää ollut menossa mihinkään. Se piti oikeaa etujalkaansa vain kavion kärjen varassa ja näytti heränneen jonkinlaisesta transsista.
“Sooo poika… Miten kävi?” puhelin sille ja silitin hevosen kaulaa siirtyen tutkimaan jalkoja. “Perkele!”
“Onko noin paha?” Meri katsoi minua huolestuneena yrittäessäni ilmeisesti tehdä jonkin sortin ihmettä ja estää turvotuksen kehittymisen hieromalla etusta yhä uudelleen ja uudelleen.
“Äh, pakko meidän on kotiin täältä päästä. Kokeillaan kävellä”, mutisin hampaideni välistä kuumien kyynelten yrittäessä puskea ulos silmistä.
Ori lähti nöyränä liikkeelle, mutta ylämäki oli sille todella hankala kipeän jalan kanssa.

Selvisimme kuitenkin lopulta jäiselle soratielle ja lähdimme suunnistamaan suorinta tietä Jukolaan.
“Oho, mitä kävi!” Samppa huusi jo kaukaa tammapihatolta nähdessään meidät tallitiellä.
Letkusta päätellen mies oli lisäämässä vesiä hevosille, kuten olin aamulla pyytänyt.
“Saamarin hirvimiehet...” mutisin vihaisesti, mutta tunsin taas kirvelevät kyyneleet silmissäni. “Leon etujalka on paskana.”
“Mä menen soittamaan eläinlääkärin”, Meri päätti ja ravasi Pommin kanssa edeltä tallin pihaan.
Samppa tuli luokseni ja halasi minua vastusteluistani huolimatta.
“Kyllä se varmaan paranee”, mies yritti lohduttaa.
“No ei parane! Sillä on taatusti jänne tai hankkari poikki ja monttuun joutaa koko kaakki!” huusin turhautumistani säikäyttäen Leo-paran. “Sori poika...”
“No jos nyt annetaan eläinlääkärin kuitenkin päättää se”, Samppa yritti kiukuttelustani huolimatta.

Luottoeläinlääkärimme Mikko Koskenoja saapuikin ennätysajassa Jukolaan, sillä hän oli ollut kerrankin paikalla toimistossaan Kaimon keskustassa. Varmoin ottein mies tutki käytävällä surkeana seisoskelevaa oria. Talliin astui samassa myös pari yksityishevosen omistajaa.
“Mitä Leolle on tapahtunut?” Joffe kysyi huolissaan. “Onko sillä jalka mennyt?” blondin perässä kävellyt Felissa jatkoi.
“Taisitte selvitä säikähdyksellä”, Koskenoja vastasi puolestani sammuttaen samalla ultraäänilaitteen. “Jänteet näyttävät ehjiltä, mutta kyseessä on todennäköisesti luuruhje täällä sääriluun alaosassa. Tullut varmaan, kun etusääri on iskeytynyt kovaan jäähän ja jäänyt vielä hevosen alle.”
“Eli… Sitä ei tarvitse lopettaa?” sain lopulta suuni auki.
“Noh, harvemmin näitä nykyään tarvitsee lopettaa, ellei jalka ole ihan irtipoikki”, eläinlääkäri naurahti kuivasti. “Ruhjetta on hankala nähdä ultraäänellä, mutta koska jänteet ja nivelsiteet näyttävät terveiltä, niin menemme tällä diagnoosilla. Pari ensimmäistä päivää voit pitää sitä karsinalevossa ja sitten varovaista liikutusta. Laitan tästä myös kipulääkereseptin, niin katsotaan miten se vastaa siihen.”
“Varmaan yksintarhausta sitten karsinalevon jälkeen? Kauanko tuon paraneminen yleensä kestää?” kyselin peittelemättä juuri herännyttä toiveikkuuttani.
“Jos vaan mahdollista niin kyllä. Tai älä ainakaan laita sitä mihinkään oriporukkaan riehumaan. Paranemisaikaa on vaikea ennustaa, mutta kyllä näissä useampi kuukausi tuppaa menemään. Luu paranee usein hitaasti, mutta onneksi vaurioitunut luu ei parannuttuaan yleensä enää vaivaa.”

Meri lupasi hoitaa iltatallin Joffen ja Felissan kanssa, jotta sain keskittyä Leon hoitamiseen. Unskin poismenon jälkeen sen pojasta oli tullut minulle todella tärkeä, enkä tiennyt miten olisin selvinnyt, jos Leo olisi täytynyt lopettaa. Kylmäsin oriin jalkoja varmuuden vuoksi pesukarsinassa, vaikka eläinlääkäri ei sitä vaatinutkaan. Tuskinpa siitä haittaakaan olisi maastossa tapahtuneen riehumisen jälkeen. Leo lepuutti yhä kipeää jalkaa, mutta näytti kipulääkkeen saatuaan jo paljon pirteämmältä. Ori osoittikin kärsimättömyyttään nappaamalla tapansa mukaan kiinni narusta, johon se oli kytketty, ja vispaamalla hillittömästi päätään.
“Höhlä, lopetas nyt”, puhelin oriille lempeästi ja nykäisin narun sen suusta. “Mitähän siitäkin tulee, kun et huomenna pääse ollenkaan pihalle. Täytyy varmaan käyttää päivän aikana Pommia ja Hurmaa sun vieruskarsinoissa, ettet ihan koko tallia pistä säpäleiksi.”

Jukolan ihka ensimmäinen leiriviikonloppu oli käynnistynyt lounaalla ja paikkoihin tutustumisella. Pian oli myös ensimmäisen ratsastustunnin aika. Hanne oli jakanut porukan kahteen ryhmään ja toisen ryhmän tunti oli juuri päättymässä.

"Meri, käytkö laittamassa mulle Leon kuntoon? Se on karsinassaan harjattuna", luokseni kentän portille tullut nainen sanoi virne naamallaan.
"Mitä sä Leon kanssa?"
"Näytämme oripojan kanssa kuinka rata vedetään ammattimaisesti. Voit pyytää edellisen ryhmänkin katsomaan", Hanne kertoi silmät kiiluen ja palasi sitten kentän keskelle.
Vai niin, mitähän tästäkin taas tulisi. Ja miksi ihmeessä hän valitsi Leon? Ori saattoi hyvinä päivinä ollakin ihan kunnollinen ratsu, mutta toisinaan sen keskittyminen oli aivan nollilla, jolloin se käyttäytyi kuin mikäkin nuori kakara. Olisi nyt ottanut jonkun rutinoituneemman kouluratsun, vaikkapa Lassin tai Naatjen.

Pian palasin kentälle tummanrautias jykevä suomenhevonen, Ida, sekä kolme edellisen tunnin ratsastajaa vanavedessäni. Jannica ratsasti juuri rataa lävitse puoliveritammansa kanssa. Suoritus näytti itseasiassa melko hyvältä. Tammassa oli selkeästi kouluratsun vikaa.
"Kiitos Meri! Jatka vaan Jannica loppuun saakka, katson ja kommentoin samalla kun nousen hevosen selkään", Hanne huikkasi hämmentyneelle ratsastajalle ja otti Leon ohjat minulta.
Sitten nainen kiristi oriin satulavyön ja heilautti itsensä kevyesti selkään. Hevonen korjasi äkkiä ryhtiään ja päästi ilmoille pitkän, komean hirnahduksen.
"Tulihan se tavanomainen tervehdys sieltä", Hanne hymyili ja taputti oriita kaulalle. "Kyllä tammat nyt huomasivat sut."
Nainen siirtyi kävelemään oriin kanssa pitkälle sivulle, jolla Jannica oli juuri tehnyt viimeisen keskiympyrän laukassa.
"Hyvä, sitten keskihalkaisijalle ja ravi jatkuu yhä. Ennakoi käännös, muista puolipidäte! Iran täytyy tietää koko ajan missä mennään", tämä ohjeisti ja pidätteli samalla Leoa, joka näytti olevan tavattoman kiinnostunut ruunikosta puoliveritammasta.

Kun viimeinen ratsukko oli lopettanut, Hanne käski kaikkien kävellä uran sisäpuolella ja ratsasti itse pari kierrosta ravia Leolla molempiin suuntiin. Sitten hän ohjasi oriin kentän keskelle.
"No niin! Tämä tässä on Riiviöiden Leonartti, eli tuttujen kesken ihan vaan Leo. Me mennään nyt vielä kertaalleen rata lävitse, niin voitte katsoa ja oppia. Ratsailla olevat voivat kävellä sillä aikaa täällä portin päädyssä."
Leo hirnui taas ja pörhisteli Hannen ratsastaessa sen kentän toiseen päätyyn. Hieman ennen L-kirjainta hän siirtyi harjoitusraviin ja ratsasti keskihalkaisijalle. Leon aikaisempi sähellys laantui ja ratsukko näytti yhtäkkiä todella harmoniselta. Hanne ei heilunut sentinkään vertaa oriin ravissa, vaan mukautui istunnallaan täydellisesti. Sitten nainen pysäytti oriin ja teki liioitellun mahtipontisen tervehdyksen, joka sai yleisön nauramaan. Ori siirtyi taas raviin. Eihän ratsussa välttämättä mitään puoliverisen eleganttia ollut, mutta suomenhevoseksi Leo näytti oikein tyylikkäältä. Keskiympyrä ja koko rata leikkaa. Todella hieno lisäys ravissa. Sitten laukkaa, hyvää ja pyörivää sellaista. Keskiympyrä laukassa ja takaisin raviin. Ja sitten käyntiin L:n kohdalla. Ja…pysähdys?
"Meri!" Hanne huusi yhtäkkiä ja leiriläiset katsoivat kummastuneena toisiaan.
"No?" huusin takaisin.
"Mitä hittoa ton laukkaympyrän jälkeen piti tehdä?!"
Kaikki purskahtivat nauruun, minä mukaan lukien. Juurihan arvon huippuratsastaja oli tankannut rataa kuuteen kertaan jokaiselle leiriläiselle.
"Oikeesti, apuja nyt!" Hanne tuskaili alkaen pian itsekin nauraa omalle lahopäisyydelleen.
"Jatka käynnissä ja tuu koko rata leikkaa", Micaela huusi Isarin selästä.
"Ja muista pysähdys keskellä!" porttiin nojaileva Tirppa lisäsi.

Lopulta Hanne sai kuin saikin radan rämmittyä loppuun ja kumarsi vielä lopputervehdyksessä oikein syvään.
"Siinä teille show. Nyt muistatte sitten sunnuntaina kisoissa, että ensimmäisen laukkaympyrän jälkeen tulee lävistäjä keskikäynnissä ja keskellä pysähdys!" nainen nauroi antaen Leolle vapaat ohjat. "Sitten hop hop ruokkimaan ja hoitamaan hevosia. Ida ja Meri lähtee mukaan ja itsekin tulen tästä perässä, kunhan olen loppuverkannut Leon."
Siirryimme hiljalleen takaisin tallille edellisen tunnin ratsukot etunenässä. Hannen pieleen mennyt suoritus pysyi puheenaiheena vielä illalla rantasaunallakin, mutta hyväntuulista naista tuo ei tuntunut häiritsevän. Päinvastoin hän vain lisäsi pökköä pesään vitsailemassa asiasta aina kun se nousi pinnalle. Mitähän tallinomistatar oli keksinyt huomiselle estetunnille...

Leo kävi Unski-isin kanssa kantakirjatilaisuudessa ja kakkospalkintohan sieltä tulla tupsahti!

Suomenhevosjoukko oli linnoittautunut tarhan takanurkkaan saapuessani paikalle. Leo kuitenkin lähti heti tallustamaan luokseni muiden kääntäessä takapuoltaan porttia kohti. Nappasin punarautiaan oriin kiinni ja lähdin taluttamaan sitä tallia kohti. Tallin edustalle päästyämme ori päästi kimeän hirnaisun.
– Terve Kama, kiva nähdä sua täällä välillä, huikkasin iloisesti.
– Moimoi, no niimpä, yleensä se taidat olla sinä, joka raahaat meille hevosia maastoilemaan, nainen naurahti irroittaessaan komean friisiläisruunansa kopin puomista.

Tallissa kiinnitin Leon käytävälle ja melkein säikähdin, kun Meri luikahti narujen alta Eetun riimu kädessään. – Moi! Sori oon vähän myöhässä, haen Eetun äkkiä tarhasta, nainen pahoitteli.
– Ei se mitään, ei me kaikki muutkaan olla vielä valmiita, vastasin.
Harjasin oriin pikaisesti ja puhdistin sen kaviot. Onneksi ulkona oli sen kymmenen astetta pakkasta, niin hevoset pysyivät puhtaampina... Hain satulahuoneesta ainoastaan suitset, päätin mennä tällä kertaa ilman satulaa ja samalla nopeuttaa Leon kuntoonlaittoa. Kun olin valmis, jätin oriin hetkeksi käytävälle ja kävin hakemassa toimistosta päälleni keltaisen heijastinliivin ja talutin sitten Leon pihalle, jossa suurin osa jo odottikin.
– Pimeni se sittenkin, pahus vie, totesin, kun ilta alkoi jo hämärtyä, vaikkei kello ollut vielä paljon mitään. – Ovatko kaikki valmiita?
Sain hyväksyviä nyökkäilyjä vastaukseksi ja kehotin kaikkia nousemaan selkään. Hain Leon kanssa jakkaran, jolta ponkaisin itse oriin leveään selkään. En ollutkaan aikoihin ratsastanut ilman satulaa Leolla.
– Noniin, tehdäämpä niin, että Hali voi tulla meidän peräämme, sitten Kraken, koska se on ruuna. Krakenin perässä tulee Lenni ja lottis ja perää pitää Meri Eetulla. Pitäkäähän sitten hyvät välimatkat, etenkin orien kanssa, ettei tule turhia tappeluita, ohjeistin tallipihalla, kunnes lähdimme liikkeelle.

Kävelimme pitkän aikaa ja ihailimme taianomaista maisemaa. Taivas oli täysin kirkas ja pakkanen sai lumen kimaltemaan ja tuomaan valoa reitillemme. Pikimustalle taivaalle oli syttynyt myös muutamia tähtiä ja kelmeä täysikuu hoiti osan valaistuksesta.
– Siirrytäämpä sitten raviin, ilmoitin metsäpolun vaihtuessa leveämmäksi tieksi. Tie oli lähes ummessa lumen takia, mutta hevosia se ei haitannut. Leollekin teki vain hyvää pienoinen hankitreeni. Pian tulimme Nokivaaran juurelle ja siirryimme hetkeksi käyntiin.
– Haluatteko laukata ylös? Tässä on sen verran tasainen kohta, että voitaisiin ainakin yrittää, mikäli saatte hevoset pidettyä jonossa, kysyin ratsastajilta pysäytettyäni Leon hetkeksi.
– Mennään ehkä mielummin käynnissä, Kama sanoi Krakenin selästä ja moni jonossa nyökkäsi.
– Selvä sitten, eikun ylös sitten, sanoin ja käänsin Leon kohti rinnettä.
Tallustimme vaaran huipulle, jossa jalkauduimme hetkeksi nauttimaan Merin satulalaukuista löytyvää glögiä, kaakaota ja voileipiä. Kauaa emme viitsineet istuskella, sillä pakkanen kiristyi koko ajan ja pian tavarat oli kerätty ja kaikki istuivat taas hevosten selässä.
– Oi katsokaa! huudahti Murke Halin selästä.
– Vau, hienoja! lottis jatkoi.
Taivaalla kiemurteli keltavihreä revontulinauha, joka valaisikin tietämme koko loppumatkan vaaralta takaisin Jukolaan.

Tallilla riisuin nopeasti Leon varusteet ja vein sen vielä takaisin tarhaan. Samoin teki Meri, joka lähti kanssamme samaa matkaa tarhoille Eetua taluttaen.
– Katso sä, että kaikki saa hevoset purettua ja ohjaa ne taukotilaan, mä lähden keittämään puuroa, ohjeistin naista.
– Aye, sir! hän kuittasi ja katosi talliin.
Huomasin kellon olevan suunnilleen kuusi, kun tulin keittiöön. Tässähän olltiin melkein alkuperäisessä aikataulussa, vaikka kisat jäivätkin väliin. Samppa oli kaivanut puurokattilan minulle jo valmiiksi ja tuli ovesta juuri kun maito alkoi kiehua.
– Haitko kuuset? kysyin.
– Juu, tuolla ne on tallin seinustalla, mies sanoi.
– Kiitos kulta, katsotko tätä hetken kun käyn vaihtamassa vaatteet? kysyin ja jätin puurokattilan miehen hoiviin.
Kohta puuro olikin jo valmista ja kannoimme sen, sekä piparit ja joulutortut yhdessä Sampan kanssa yksityissiiven taukotupaan. Porukkaan oli liittynyt uusi kasvo, Melina, joka toivotti hyvää joulua meidän astuessa ovesta sisään.
– Kiitos samoin! vastasin hymyillen. –Ottakaa tästä sitten herkkuja, olkaa hyvät!
Puurot ja tortut kelpasivat porukalle ja osa oli tuonut omiakin herkkuja mukana, kuten sipsiä ja karkkia. Nauroimme ja söimme yhdessä pitkän tovin.

Tehtävänanto: Etsi netistä/muokkaa itse kuva tai meme/gif, mikä kuvastaa suoritustanne. Voit halutessasi avittaa ymmärrystä pienen tekstipätkän muodossa (max. 10 virkettä.)

Ei mennyt ihan putkeen.

Tänään oli Leo rukka vähän hukassa radalla, eikä ratsastaja ollut sitäkään vähää kartalla. Jotenkin tuntui että koko rata vain suli pois päästä ja vedettiin sitten lonkalta sinne päin. Yllätävää kyllä, sijoituimme neljänsiksi! Kaipa ne radan osat olivat sitten niin selkärangassa, vaikka melko uskomattomalta tuntuu vieläkin. Hyvä me!

Tehtävänanto: Ylimielinen Ella naapuritallilta tulee kisapaikalla sinua vastaan oman kiiltävän hienon puoliverisensä kanssa, kun hevosesi päättää pistää pienen taistelun kanssasi pystyyn. Tietenkään nenä pystyssä kulkeva Ella ei osaa pitää suutaan tilanteessa kiinni, mikä onkaan hänen lyhyt kommenttinsa teidän toimintaanne?

Leo käyttäytyi erityisen hyvin tänään estekilpailuissa ja hyvä käytös palkittiin toisella sijalla 80 senttimetrin luokassa. Tunnelman tosin pilasi naapuritallin snobityttö Ella, joka kierteli ympäri kilpailualuetta viimeisen päälle laitetun, isin ostaman puoliverisensä kanssa. Tytöltä tuntui riittävän kommenttia jokaiselle tasapuolisesti ja törmästin häneen melkein joka luokan välissä. Kun kävelimme Leon kanssa hänen ohitseen tauon aikana, kuului perästäni huuto:

"Unohdit vissiin pestä suokkis, vai onks se vaa tollanen kuranruskeen värinen?"