Vuosi 2014 - Vuosi 2015 - Vuosi 2016 - Vuosi 2017

Psst... Hannen ja Tumpun elämää kotitallillaan Simorassa voit seurata myös täältä!

Vuosi 2017


14.6.2017, I know I'm going home

Setäni lainakoppi alkoi heilua kääntyessäni tutulle hiekkatielle. Voisiko se jotenkin vaistota, missä olimme...? Tunsin käsieni hieman hikoavan ja perhonen toisensa perään intoutui lepattelemaan vatsassani. Enää pari kilometriä. Kaarsin tallipihalle vievälle tielle ja muistot pompsahtelivat yksitellen mieleeni. Kenttä...Tumpun vanha tarha...punainen päärakennus...pikkutalli, josta aina luikimme päätallin puolelle... Parkkeerasin härskisti poikittain päätallin oven eteen. Hondan hurina laantui hiljalleen käännettyäni virrat pois ja huokaisin syvään ennen kuin nousin autosta.
"Hannele Taivalvaara!" tuttu naisen ääni helähti leikkisän ivallisesti tallikäytävältä.
"Minäpä minä", virnistin ja riensin kättelemään Odelieta.
Kättely muuttui lennosta tiukaksi rutistukseksi ja vaihdoimme heti kuumimmat uutiset. Sonyakin pelmahti hetken päästä paikalle toivottamaan meitä tervetulleeksi.

"Herranjestas olin ihan unohtaa, Tumppu pitää ottaa ulos!" kauhistuin ja riensin avaamaan kopin lastaussiltaa.
Ori hirnui kovaäänisesti saaden nopean vastauksen tallista.
"Konsta se siellä vastailee", Sonya totesi. "Jätimme sen sisälle, jotta pojat saavat vähän tutustua ennen tarhausta."
"Tarkoittaako tämä, että pääsemme pikkutallin sijaan päätalliin?" kysyin varovasti. "Ei sillä että pikkutallissa mitään vikaa..."
"Kyllä teidät on nyt ylennetty ihan päätalliin", Odelie nauroi. "Järjestelimme sinne oripuolen erikseen, pikkutalli pysyy nyt vielä toistaiseksi tyhjänä."
"Aa okei" sanoin, mutta sisimmässäni riemuitsin.

Talutin Tumpun ulos kopista ja se korskahti ja alkoi kuopia närkästyneenä odotuksesta. "Joo joo hätähousu. Nyt ollaan kotona taas."
Seurasimme Odelieta ja Sonyaa talliin ja saattelin Tumpun uuteen karsinaansa. Sosiaalisena otuksena ori kääntyi heti vasemmalla puolellaan olevan naapurin puoleen ja nuuhki tätä sieraimet suurena kaltereiden välistä.
"Ei sitten mitään vinkumisia", varoitin oria, joka kaikesta huolimatta päästi orimaisen kiljaisun säikäyttäen Konsta-raukan karisinan toiseen nurkkaan. "Urpo."
Nuori naapurikarsinan asukki ei kuitenkaan heti luovuttanut ja uusi tutustumisyritys menikin jo positiivisemmissa merkeissä. Lopulta molemmat rauhoittuivat etsimään heinänkorsia karsinanpohjalta.
"Mikäs tämä Konsta on? En muista nähneeni sitä ennen", kysyin paikalle jääneeltä Odelielta.
"Se onkin ihan tuore tapaus. Ja kääntyy vasta viisivuotiaaksi", nainen kertoi.
"Mitenkäs sinä olet tinkereihin mennyt ihastumaan?" naurahdin.
"Ehei, ei se minun ole", Odelie hymähti. "Se on yhden Melinan länkkäriponi. Sellainen tummatukkainen hymyileväinen nuori nainen. Tapaatte varmasti myöhemmin."

Talutimme hetken päästä hevoset kentän viereiseen tarhaan, jossa ne kävivät tutustumisrituaalit vielä kertaalleen läpi ja ottivat pienet spurtit tarhan ympäri.
"Toivottavasti se ei nyt venäytä taas sitä koipeaan..." mutisin huolissani. "Meille kävi siis pieni onnettomuus tuossa jouluna ja siitä on vasta hiljattain kuntouduttu."
"Höpsis. Muista, ette sinä voi sitä hevosta pumpuliin kääriä", Odelie toppuutteli lempeästi. "Omaehtoinen liikunta on vain hyväksi."
Päärakennukselta juoksi yhtäkkiä tutunnäköinen hahmo.
"Onkos se Jas-?"
"Tumppu!" poika hihkaisi.
Jason oli varttunut suuresti viimenäkemästä. Tai ainakin siltä tuntui. Poikahan oli minua jo yli vyötärön.
"No kai sitä hevosenomistajaakin tervehditään", kysäisin aidan viereen parkkeeranneelta pojalta.
"Ai joo, moi Hanne", poika vastasi. "Joko se hyppää yli metriä?"
"Noh, ei nyt ihan vielä", nauroin pojan suoralle kysymykselle Odelien hymyillessä taustalla. "Me keskitytään lähinnä kouluratsastukseen."
"Joo mäkin keskityn nykyään kyllä lähinnä lännenratsastukseen", Jason totesi asiantuntevasti. "Isä valmentaa mua Jenkeissä. Ja oon mä jo kouluttanutkin pari hevosta."
"Jasonilla on Amerikassa oma projektiponi, isänsä auttaa sen kanssa", Odelie kuiskasi pojan kuulematta.
"Kuinkas vanha toi Jason jo on?" kysyin pojan hävittyä takaisin tallille.
"Kaksitoista tuli täyteen tänä vuonna", Odelie vastasi.
Jestas kun aika onkaan vierinyt.

Jonkin aikaa hevosia tarkkailtuani maltoin vihdoin lähteä kotiin. Heitin vielä auton takapenkillä olleet tavarat, Tumpun satulan, suitset ja harjapakin satulahuoneeseen. Loput tavarat toisin viikonloppuna. Sonya oli jo ehtinyt lähteä, mutta huikkasin heipat kuitenkin talliaskareisiin palanneelle Odelielle. Starttasin Hondan ja vapautin tallin edustan muille autoille. Onneksi päivä oli ollut hiljainen, eikä autoni tainnut olla loppujen lopuksi sen pahemmin muiden tiellä.



7.3.2017, kevättä ilmassa

Pyöritin kumisukaa kermanvaalealla karvalla. Pehmeät irtokarvat pöllysivät Kiltaniemen pihalla ja tarttuivat takinhihoihin. Ahkerat talitiaiset keräsivät karvatuppoja minkä kerkesivät, mutta varpusia kiinnostivat vain maassa olevat kauranjyvät.
"Meetkö ratsastamaan?", Viivi huikkasi tullessaan ulos tallista. "Olis aika hyvä sää maastoiluun."
"No sitä mä vähän meinasinkin. Ihan rauhallisen lenkin tosin ajattelin vetää", vastasin naisen kommenttiin ja vaihdoin kumisuan pölyharjaan.
"Mahtuisko mukaan, jos haen Hiirun tuolta? Sillekin tekis hyvää nähdä välillä maisemia", Viivi tuumaili.
"Toki, mukaan vaan. Tumppukin varmaan malttaa ottaa vähän iisimmin kun on kaveri mukana", hymyilin.

Pian olimmekin jo valmiina lähtöön. Tumppu oli saanut satulan ja suitset päälleen ennätysajassa ja Hiiru nyt ei tarvinnut kuin suitset päähänsä. Viivi kertoi, että tammavarsa kulkisi kyllä riimullakin, mutta oli sellainen säheltäjä, että uuden kaverin kanssa suitset olisivat ihan hyvä turvavaruste.
"Ja tuleepa totuteltua niihinkin", totesin Viivin nyökätessä takaisin.
Lähdimme kävelemään rauhallista tahtia tallitietä pitkin ohittaen hiittiradan. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sää lupaili muutenkin jo kevättä, vaikka pakkasta olikin vielä pari astetta. Pientä harmaata Hiirua kiinnosti aivan kaikki. Sulat vesilammikot, hangesta törröttävät koiranputket ja tietysti kirkkaan oranssit aurauskepit.
"No ainakaan se ei pelkää", nauroin Viivin kiskoessa uteliasta varsaa jo kolmannesta vesilätäköstä ylös.
"Välillä toivon että pelkäiskin...", tämä mutisi kiriessään välimatkamme jälleen kerran umpeen.
Tumppu eteni nyt reippaasti, mutta oli kuitenkin hyvin kuulolla. Olimme nyt liikkuneet pari viikkoa ihan säännöllisesti ja sairasloman aiheuttamat energiahöyryt olivat jo onneksi tasaantuneet. Ori oli taas oma herrasmiesmäinen itsensä.

"Haluatko sä vähän ravata? Mä voisin hölkätä teidän perässä tän kakaran kanssa", Viivi ehdotti ja myönnyin.
Eihän rauhallisen lenkin tarvitse pelkkää käyntiä tarkoittaa. Siirsin lantiotani hieman eteen ja maiskautin. Tumppu lähti laiskasti raviin, mutta keräsi kehotuksestani itsensä muutaman löntystelyaskeleen jälkeen.
"Tuolla ei kyllä keräisi pisteitä kouluradalla", mutisin oriille ja rapsutin sitä harjamarrosta.
Pian tulimme järven toiselle puolelle ja päätimme kääntyä takaisin päin ennen isompaa tietä.
"Voidaan jatkaa vaikka vielä sieltä kentän takaa pellon ja rannan kautta takaisin, niin ei tule ihan niin tylsä lenkki", Viivi ehdotti.
Ohitimme toistamiseen hiittiradan ja palasimme tallille suunnitellusti rannan kautta. Pihattotarhan kohdalla Tumppu päästi kumean hirnahduksen tyhjälle tarhalle. Sen vieruskaveri Jokeri oli poistunut tallilta ja oriparka oli nyt aivan yksinään pihaton perällä.
"Tuli mieleen, että vieläköhän toi järven jää kestäisi ratsastusta?" kysäisin Viiviltä hypättyäni alas suomenhevosoriini selästä tallipihalla.
"Kyllä se vielä kestää, ainakin eilen kun menin Leoniksen kanssa", Adalind tokaisi ohimennen taluttaessaan erikoisenväristä puoliverioriaan talliin.
"Okei! Voisi käydä Tumpun kanssa testaamassa vielä kun on kelejä", totesin ja kiinnitin oriin takaisin puomiin, jolta oli lähdettykin.

Huomenna voisi kyllä treenata vähän reippaamminkin, jotta oltaisiin vetreitä torstain valmennuksessa. Vai pitäisikö toisaalta ennemmin pitää välipäivä, että energia riittää vielä tunnillekin?
"Hei kiitos maastoseurasta, mennään toistekin", Viivi sanoi viedessään Hiirua takaisin tarhaan.
"Joo toki! Kohtahan sä pääset jo ihan selästäkäsinkin mukaan", virnistin.
"No ehkä ei ihan vielä", Viivi naurahti takaisin.
Irrotin Tumpunkin puomista ja suuntasin kohti pihattotarhaa. Suretti viedä sitä sinne yksin, sillä ori oli kovin sosiaalinen tapaus ja turhautuisi ennemmin tai myöhemmin yksinoloonsa. Malla oli onneksi sanonut tämän olevan vain väliaikaisratkaisu ja toivon mukaan Tumpulle saataisin pian taas äijäkaveri naapuriin. Pujotin riimun oriin päästä portilla ja heti kun Tumppu tajusi olevansa vapaa, kääntyi se 180 astetta ympäri ja lähti hurjaa pierupukkilaukkaa tarhan toiseen päähän. Todettuaan, ettei naapuri tarhassa ollut ketään teki se vielä pari kunniakierrosta tarhan ympäri.
"Ilmeisesti siis huomenna treenataan", huusin oriille, joka lopulta pysähtyi ja kellahti maahan piehtaroimaan puhtaassa hangessa.



10.1.2017, kuntoutus etenee

Nousin varovasti penkille aikeenani nousta pörröisen suomenhevosen selkään. Tunsin sykkeeni kiihtyvän ja vatsan pohjassa muljahteli ikävästi. Olin niin keskittynyt Tumpun kuntouttamiseen, etten ollut urhannut ajatustakaan itselleni. Onnettomuus oli kuin olikin jäänyt kummittelemaan jonnekin alitajuntaani. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että ori oli kovasti menossa. Olihan se ollut pelkässä talutuksessa nyt kolmen viikon ajan.
"Hei meidän on tarkoitus mennä käyntiä. Käyntiä!" mutisin hampaideni välistä koettaen saada jalkaa jalustimeen.
"Tarviitko apua?"
Ääni kuului Mallalle, joka asteli juuri parahiksi paikalle taloltaan.
"No jos pitäisit tätä vähän kiinni kun nousen selkään?" ehdotin ja huokaisin helpotuksesta.
Sinitakkinen nainen riensi paikalle ja nappasi kiinni Tumpun ohjista.

Pian istuinkin jo satulassa - kauhusta kankeana.
"Pärjäätkö tästä eteen päin?" Malla kysyi. "Täytyy kohta mennä heppoja ruokkimaan, mutta ehdin kyllä hetken olla tässä..."
"Ei mee vaan, enköhän mä pärjää", vastasin ja väläytin irvistyksen kaltaisen hymyn.
Enkä pärjää! Pelottaa vietävästi! Pudistin päätäni kuin ravistaakseni ylimääräiset ajatukset pois. Nyt mentiin. Hölläsin ohjista ja Tumppu lähti heti reippaasti eteenpäin.
"Käynti...", mutisin ja koitin pitää itseni rauhallisena.
En laskenut ohjia kokonaan käsistäni vaan aloin heti töihin. Käänsin oriin voltille voltin perään ja päätyihin tein suuria ympyröitä. Satunnaisten kirjainten kohdalla pysäytin oriin ja tein myös pari peruutusaskelta. Jännitys alkoi hiljalleen laueta, niin minun kuin Tumpunkin. Olisi ori varmaan yhä mennyt kovempaa, jos vaan olisin antanut, mutta työskentely vei pois pahimman terän.
"Kokeillaas vähän taivutuksia", juttelin oriille kääntäessäni sen voltille pitkän sivun alusta.
Voltilta jäin avotaivutukseen ja ratsastin tätä muutaman askeleen suoralla uralla. Toisella pitkällä sivulla kokeilin sulkutaivutusta.

Vilkaisin kännykkääni. Puoli tuntia oli kulunut yhdessä hujauksessa. Päätin lopettaa tältä päivältä. Olihan tämä vasta ensimmäinen kerta kolmeen viikkoon, kun ori sai liikuntaa selästä käsin. Ensi viikolla voitaisiin kokeilla jo vähän ravia, mikäli muutoksia etujalassa ei ilmenisi.
"Hieno poika", totesin ja rapsutin voikkoa kaulaa.
Uskalsin antaa oriille kahden viimeisen kierroksen ajaksi vapaat ohjat. Sitten kaarroin kentän keskelle ja laskeuduin satulasta. Jalkani tärisivät ja tunsin pienen adrenaliinipiikin veressäni. Selvisin!

"No, mitenkäs sujui?" Malla huikkasi tallin käytävältä.
Olin ottanut tavaksi hoitaa Tumpun päätallissa, aivan kuten edellisessä tallissammekin. Oltiin me vaan niin seurankipeitä...
"Noh, tehtiin vähän käyntitehtäviä ja sillain. Vähän meinas virtaa olla alkuun, mutta kyllä se siitä", selitin liu'uttaen samalla satulan pois oriin selästä.
Satulanalus oli jopa hieman kostea. Joko Tumppu oli todella rapakunnossa tai sitten onnistuin oikeasti jossain. Harjasin oriin pikaisesti ja hain kaapistani ohuen villaloimen sen selkään.
"Tota, nappaiskohan joku tän loimen pois jonkun ajan päästä?" kysäisin varovasti Mallalta. "Voin kyllä jäädä päivystämäänkin, jos tarvii."
"Joo totta kai otetaan, lähde vaan", Malla vastasi hymyillen.
"Kiitti paljon!"
Nappasin Tumpun irti käytävältä ja talutin sen takaisin pihattoon. Naapuritarhan täysiverinen huuteli jo kaukaa suomenhevosoriille.
"Hei sitten rakas, nähdään taas torstaina", sanoin oriille ja rapsutin sitä korvan takaa.
Tumppu ei juuri lässytyksistäni perustanut. Se oli huomannut Mallan tuoman heinäkasan tarhalla ja halusi jo kovasti syömään. Huokaisten irrotin riimun oriin päästä ja laskin sen tarhaan. Tumppu ravasi heinien luo, nuuhkaisi nopeasti aidalla notkuvaa Jokeria ja syöksyi sitten heinien kimppuun. Hymyilin itsekseni ja kävin sitten ripustamassa riimun naruineen pihattoon. Olipa onnekas sattuma, että pääsimme tänne Kiltaniemeen.

ulkoasu © VRL-03518 | virtuaalihevonen - a sim game horse