Vuosi 2014 - Vuosi 2015 - Vuosi 2016 - Vuosi 2017

Vuosi 2015


24.12.2015, joulumaastossa Yläkokon Ratsastuskoululla

Tumppu tallusteli rauhallisena kahden tamman välissä. Luojan kiitos sen sisäinen ori oli hillitympi näin talvisaikaan. Toki pidimme hyvän välimatkankin edellä menevään ratsukkoon. Ilma oli pirteä, pakkanen nipisteli hieman sormia ja varpaita, mutta kylmyys ei ollut sietämätöntä. Kuljimme pitkään käynnissä ja nautimme ihanasta talvisesta maisemasta. Jonosta kuului myös innokasta puheensorinaa, itsekin juttelin takanani ratsastavan Milan kanssa. Ihastelin samalla tienvarressa olevia maalaistaloja, yhden pihalla oli joukko lapsia rakentamassa lumiukkoa. Vai oliko se sittenkin lumihevonen? Kaikkialla näytettiin valmistautuvan aattoiltaan.

"Otetaanko vähän ravia?" joukkoa johtanut Iida, tallin omistajatar huikkasi.
Jonosta huudeltiin myöntyviä vastauksia ja hetken päästä hevoset siirtyivätkin yksi kerrallaan raviin. Maisemat vaihtuivat nyt nopeammin ja keskityin enemmän mukailemaan suomenhevosoriini askelta. Tumppu suorastaan laiskotteli ja jouduin pariin otteeseen kannustamaan sitä kulkemaan reippaammin. Aikamme ravattuamme hiljensimme takaisin käyntiin ja poikkesimme erään talon pihan lävitse metsään. Metsäpolku oli lyhyt ja pian tulimmekin pellon reunaan. Tumppu tuijotteli monen muun hevosen tavoin peltoaukeaa kaihoisasti, mutta Iida kertoi, ettei tällä pellolla ollut sallittua laukata, sillä se oli kylvetty. Tyydyimme siis kulkemaan pellonreunaa pitkin, mikä sopi minulle. Näin jouluaattona rauhallsempi maastolenkki kelpasi vallan mainiosti.

Lopulta sukelsimme jälleen metsään, jossa kulkeva polku johti Yläkokon maneesille. Tallipihalla laskeuduimme selästä ja kiitimme Iidaa mukavasta maastoretkestä. Hoidimme hevoset ja lastasin Tumpun samoin tein traileriin, jonne jätin sen hetkeksi mutustamaan kauroja. Pikaiesti kävin tallituvassa rupattelemassa muiden ratsastajien kanssa, ja maistelemassa joulutorttuja ja glögiä. Sitten olikin jo aika kiiruhtaa kotiin tekemään viimehetken jouluvalmistelut.



5.10.2015, satulansovituspäivä

Harjasin ulkona puomilla kiinni olevan oriin vaaleaa karvaa pitkin vedoin. Onneksi syksy on tähän asti ollut leuto ja kuiva, ei ole tarvinnut kuraisen hevosen kanssa juuri taistella, saati kikkailla loimien kanssa. Vaihdoin pölyharjan muovisukaan ja lähdin käymään harjaa varovasti läpi. Suomenhevonen oli alkanut jo kasvattaa talvikarvaa, minkä huomasi leuan alle ilmestyneistä partakarvoista. Tovin kuluttua kipaisin käymään tallissa, ja jätin Tumpun hetkeksi hypläämään riimunnarun vetosolmua, jota se turhaan yritti saada auki väärästä päästä.

Talli oli tyhjä, johon olin jo parin viikon aikana tottunut. Jostain syystä ainakaan niinä aikoina kun itse olin tallilla, ei täällä tuntunut olevan ketään. Astelin satulahuoneeseen ja otin uutuuttaan kiiltävän ruskean koulusatulan kainalooni. Olin jo pitkään pyöritellyt mielessäni ajatusta uudesta satulasta, nyt kun Tumppukin oli jo kehittynyt ohi tuosta vanhasta yleissatulasta, jonka kanssa jouduttiin nykyisin käyttämään geeliä sopivuuden parantamiseksi. Päätin siis käyttää oriin vapaapäivän hyödyksi ja kokeilla utta satulaa, joka oli toistaiseksi vielä ainoastaan sovituksessa. Pihalla yhä puomissa kiinni oleva Tumppu nosti hieman päätään minut nähdessään ja tuijotti ihmeissään satulaa.
"Älä huoli, kyllä me vapaapäivästä pidetään kiinni, kokeillaan vaan", höpötin oriille ja asettelin samalla satulaa oikealle kohdalle sen selkään.
Takaosa oli hieman liian topattu, mutta muuten satula näytti näin amatöörin silmin istuvan melko hyvin. Varmaankin täytyisi kysyä vielä kaverini Inkan mielipidettä, kunhan nainen ensi viikolla tulee taas Suomeen. Hän kun näistä asioista tiesi vähän enemmän.

Lopulta vein satulan pois ja palasin takaisin irrottamaan Tumpun puomista. Vein oriin takaisin pihattotarhaan, jossa se joutui kyhjöttämään yksinään. Tämä harmitti minua melkoisesti, ori on kuitenkin melkoisen sosiaalinen luonne. Mutta yksityistalli oli täynnä, joten valinnanvaraa ei tainnut olla. Sujautin Tumpulle vielä porkkananpalan aitojen välistä, ennen kuin käännyin kävelläkseni takaisin tallipihalle ja siitä autolle.



12.9.2015, muutto completed.

Hiippailin iltahämärässä IKEA-kassia kantaen (lue: raahaten) autolta kohti Myllykujan tallia. Onneksi pihalla oli valaistus päällä, muuten astuminen sysipimeään talliin olisi voinut tuntua turhankin karmivalta... Napsautin valot käytävälle ja suunnistin kohti satulahuonetta. Rämäytin IKEA-kassin maahan ja aloin lappaa sen sisältämiä loimia Tumpun kaappiin. Tämän jälkeen koko muuttohärdelli olisi vihdoinkin ohi! Eikä siihen uponnutkaan kuin pari viikkoa.

Kun viimenenkin sadeloimi oli nätisti viikattu kaappiin, ryttäsin kassin kasaan ja sammutin valot satulahuoneesta ja käytävältä. Ennen kuin poistuin tallista, loin vielä silmäyksen ilmoitustaululle - ei mitään uutta. Etsin kai alitajuisesti ilmoitusta siitä, että Tumppu olisi siirretty pihatosta tallin puolelle. Vaikka mikäpä sen oli siellä pihalla ollessa. Enemmänhän tässä oli omistajan mukavuudenhaluisuus koetuksella.

Heitin kassin pikaisesti autoon ja kävelin vielä pihattotarhalle. Tumppu kökötti siellä mussuttaen iltaheiniään. Kävin antamassa pojalle pikaiset pusut ja rapsutukset, mutta pian päästin oriin taas nauttimaan iltaheinistään. Jospa sitä kävisi huomenna vähän testailemassa Myllykujan syksyisiä maastoja...



31.8.2015, muutto - jälleen kerran

Suuri sininen Ford rymisteli pitkin kuoppaista soratietä vetäen perässään kahden hevosen valkeaa kuljetuskoppia. Ratin takana istuva tummahiuksinen nainen vilkuili navigaattoria kännykästään epätoivoinen ilme kasvoillaan. Takana oli jo monen monta ajokilometriä etelästä pohjoiseen ja päivä alkoi kääntyä iltaan. Honda oli (jo kolmatta kertaa tänä vuonna) huollossa ja Hanne oli saanut lainaksi kummisetänsä nelivetoisen avolavafoordin, joka oli ajettavuudeltaan kuin traktori. Myös koppi oli puoliksi lainassa, jäänyt ylimääräseksi sedän vaimolta, kun tämä hommasi uuden, paremman trailerin puoliverisilleen. Jotta ajoneuvoyhdistelmän ja kopissa rymyävän suomenhevosoriin kuskaaminen ei kävisi liian helpoksi, oli hän ajanut kaiken lisäksi harhaan ja päätynyt jollekin pikkutielle, jota Googlen karttasovellus ei suostunut löytämään.

Loistavaa Hannele! Pitäisi varmaan vähän useammin käydä opiskelukaupungin ulkopuolella! nainen raivosi mielessään itkua nieleskellen. Hän päätti pysäyttää auton hetkeksi seuraavaan tienhaaraan. Hannen keräillessä itseään ratin takana oli ajoneuvoyhdistelmän viereen ajanut joku maajussi antiikinaikaisella vanhalla Valmetilla.
"Voinkos auttaa?" kysyi pulskahko mies ratin takaa.
"Ai! No tässä ollaan vähän eksyksissä", nainen hätkähti, mutta yritti kuulostaa mahdollisimman huolettomalta.
"Mihinkäs päin?"
"Pitäisi ensin päästä Kelojärvelle ja siitä sitten Myllykujan Ratsutilalle."
"Jaa no mutta Kelojärvellähän sie olet jo", mies hymyili hiukan. "Ratsutilasta mie en tie, muttha keskustaan pääset ku jatkat tästä vuan etiäpäin."
"Ai jahas..." nainen punastui hieman, mutta kokosi pian itsensä, "kiitos oikein kovasti!"

Matka jatkui taas ja pian soratie vaihtui tasaiseen asvalttiin. Suuri "Tervetuloa Kelojärvelle"-kyltti toivotti Fordin kuskeineen tervetulleeksi ja sen takaa paljastuivat maatalouskauppa Mullilan Kone & Kuokka, kampaamo Hiushelmi ja muita pieniä putiikkeja, mitä nyt kuntakeskuksesta kuuluukin löytyä. Keskustan läpi ajettuaan nainen saapui risteykseen, jossa vasemmalle osoittava kyltti sanoi "Korkeaniemi 30". Hanne muisteli saamiaan ajo-ohjeita ja päätti rohkeasti kääntyä oikealle. Noin viiden kilometrin jälkeen näkyikin tien varressa bussipysäkki ja mustapohjainen kyltti, jossa luki Myllykujan Ratsutila.
"Jess!", nainen huudahti ääneen.
Tällä kertaa hiekkatietä tarvitsi ajaa vain noin puolisen kilometriä, kunnes hän oli tallin pihassa. Hanne parkkeerasi jykevän punaisen tallirakennuksen eteen ja ehti juuri hypätä ulos autosta, kun pitkähiuksinen mies hiihteli häntä vastaan.
"Terve, Geralt Hermann", mies esittäytyi virallisella äänellä.
"Hannele Taivalvaara, sun kanssa vissiin puhuttiin puhelimessa?"
"Juu näin oli, minä hoitelen useimmiten näitä yksityisjuttuja" Geralt kertoi ja hänen äänensävynsä sai jotenkin rennomman vivahteen. "Voit muuten kutsua nimellä Venn, otetaanko ori ulos?"
Muitta mutkitta mies meni kopille avaamaan lastaussiltaa Hannen mennessä hieman hämmentyneenä pikkuovesta sisälle irrottamaan Tumppua etupuomista. Tumppu asteli arvokkaasti ulos kopista ja Venn riisui sen kuljetussuojat naisen pidellessä kiinni riimusta.
"Viedäämpä ori sitten samantien pihattoon. Meillä on tosiaan tällä hetkellä vain pihattopaikkoja, mutta ori pääsee kyllä heti talliin, jos karsinoita vapautuu", Venn pahoitteli kiitäessään pihattotarhalle Hannen yrittäessä pysyä perässä Tumpun kanssa, joka halusi haistella ja tutkia joka ikisen kiven ja lantakasan matkan varrella.

Kun ori oli laskettu pihattoon ja näytti siltä, että se myös rauhoittuisi sinne, lähtivät Venn ja Hanne kävelemään takaisin kohti tallipihaa.
"Mitenkäs tuon trailerin kanssa, olisiko mahdollista säilyttää sitä täällä tallilla jossain? Mä kun asun kerrostalossa tuossa lähikaupungissa, eikä mummot kato kuljetuskoppia oikein hyvällä siinä parkkipaikalla", Hanne kysäisi.
"Eiköhän me aina joku huomaamaton kolo sille löydetä", Venn tuumaili.
"Se olis ihan mahtavaa, kiitos", nainen hymyili. "Mites kaikki käytännön jutut, tehdäänkö sopimus nyt vai-"
"Paperihommat voi hyvin odottaa huomiseen, eiköhän mennä vaan molemmat kotiin lepäämään, säkin olet tainnut ajaa aamusta asti sieltä etelästä tänne", Venn totesi.
Niimpä sovittiin, että Hanne tulisi seuraavana päivänä puolen päivän jälkeen tallille ja tarpeelliset lomakeet täytettäisiin silloin.

Nainen irrotti trailerin Fordin perästä ja istahti auton rattiin. Puhelin välkkyi. 3 uutta viestiä Sampalta:
"Miten sujuu, joko ootte napapiirillä?"
"Huhuu?"
"Eihän vaan oo sattunut mitään?"
Hanne näpytteli pikaisesti vastauksen ja kertoi soittavansa kotiin päästyään. Nyt olisi vielä puolen tunnin ajomatka kotiin ja sitten nukkumaan - vihdoinkin!



1.4.2015, kuulumisia

Tumppu on kyllä aikuistunut ihan mielettömästi tässä viime kuukausien aikana. Onhan ori aina ollut hyvä käsitellä, kun sen kanssa on oltu alusta alkaen johdonmukaisia, mutta eilen ratsastaessani jotenkin huomasin muutoksen konkreettisesti. Harjoittelimme pohkeenväistöjä, mitkä ovat oriille vielä hiukan hankalia. Tumppu keskittyi työntekoon täysin, eikä tuijotellut edes ohitse käveleviä tammoja. Treenin jälkeen palkitsinkin sen hyvillä mielin pienellä maastolenkillä pitkin ohjin. Kaikista oudointa on se, että nyt on kevät ja oriin kuuluisikin olla vähän ylipirteä ja kuolata tammoja, mutta ei! Herrasmiesmäisempää otusta saa hakea!

Maastolenkin jälkeen olimme kahden tyhjässä tallissa Tumpun karsinassa ja oma pikku kultapalleroni työnsi päänsä syliini. Ori oli siinä lyhyen hetken ihan rauhassa ja muistutti minua taas siitä, mikä hevosissa kiehtoi. Hevonen on kaunis eläin, äärettömän vahva, mutta samalla äärettömän herkkä.

Mitäpä Tumpulle kuuluu koulutuksen osalta? Tosiaan koulupuolella hiotaan kokoamista ja tahtia ja harjoitellaan hieman Helpon A:n liikkeitä. Esteitä ollaan hypitty lähinnä omaksi iloksi, eikä korkeutta olla lisätty. Helmikuun puolivälissä kävimme sekä Kisatalli Sunin järjestämissä estekilpailuissa, että Rivenhallin estekisoissa, ja yllätyksekseni Tumppu voitti molemmissa 60cm luokan! Tämä johtunee osin hengenvaarallisesta vauhdistamme uusinnassa... Mutta totta puhuen, täytyisi varmaan alkaa taas kunnostautua estepuolella, sillä ori on näyttänyt kapasiteettinsa myös sillä osa-alueella. Ovathan sen vanhemmatkin hypänneet metriä kansallisella tasolla.



24.2.2015, talvimaasto Leijonalaaksossa

Ohjasin Tumpun ohjeiden mukaan jonon alkupäähän mibulan ja tämän rautiaan suomenhevosruunansa taakse. Johtohevonen, Jewellin Varpu-tamma steppaili jonon kärjessä ja näytti kovin levottomalta. Kuitenkin heti kun päästiin liikkeelle, se rauhoittui ja näytti kulkevan todella varmajalkaisesti. Kaksitoistapäinen letkamme lähti tallin kentältä käynnissä kohti Jylhäkalliota. Naureskelin hieman selvästi Disneyn Leijonakuninkaasta poimitulle nimelle, mutta olimmehan sentään Leijonalaakson tallilla!

Poikkesimme tallitieltä melkein heti metsään ja kahlasimme syvässä hangessa hyvän matkaa. Tumppu käyttäytyi erinomaisen rauhallisesti ja tarpoi hangessa ihailtavan keskittyneesti. En tehnyt juuri muuta selässä, kun myötäilin oriin liikkeitä ja välillä ohjasin sitä takaisin mibulan ruunan, Jaren perään.
"Eihän sun ruuna muuten potki?" varmistin naiselta, kun Tumppu alkoi hangen madaltuessa hieman kiihdytellä ruunan perään.
"Juu ei, Jare tunkee itsekin koko ajan tuon vetohevosen perään", mibula naurahti huomatessaan voikon suomenhevosen turvan Jaren hännässä.
Emme ehtineet syventyä keskusteluun sen enempää, kun eteen alkoi tulla nuoria kaartuineita koivunrunkoja, jotka tukkivat tien.
"Menkää ali vaan, voitte kumartua vähän hevosen kaulalle, jos tarvitsee", Jewell ohjeisti kärjestä.
Helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka Tumppu ei ollutkaan suomenhevonen sieltä korkeimmasta päästä, jouduin toisinaan kumartumaan kokonaan oriin kaulalle, etten olisi törmännyt puihin. Toisaalta ei käynyt kyllä kateeksi myöskään perää pitävää Irethiä, jolla taisi olla porukan valtavin hevonen. Naisen ratsu, Miska, taisi olla rodultaan torinhevonen, sillä se oli korkeutensa lisäksi melko jykevä.

Tulimme lopulta pitkähkön metsäpätkän päähän Jylhäkallille ja pääsimme paistamaan makkaraa vanhan kunnon nuotion loimuissa. Tauko meni nopeasti ja pian oli taas aika nousta satulaan. Paluumatkalla pääsimme ensin kulkemaan pitkän pätkän lumen peittämää hiekkatietä pitkin, jolta siirryimme lopulta pellolla, jossa hanki kohosi taas polviin saakka. Tumppu-parka oli jo melko hikinen kaikesta kahlaamisesta, toivottavasti sen kunto kestäisi. Täytyisi harrastaa oriin kanssa enemmänkin tällaista kuntoliikuntaa. Kun poistuimme pellolta pääsimme jo vähän ravailemaan. Tumppu oli selvästi innoissaan, kun jalat liikkuivat taas kevyesti ja se yritti taas vähän kiihdytellä Jaren häntään. Ensimmäinen laukkapätkä tuli pian mutkan takaa. Jewell antoi Varpun laukata pitkänä ja reippaasti, joten annoin Tumpullekin vähän ohjaa, kun tilaa kerran oli. Ori oli oppinut viimein laukkaamaan suhteellisen puhtaasti ja sitä suuremmalla syyllä annoin sille tilaa hakea tasapainoa laukassa. Laukkapätkän jälkeen kuljimme pitkään käynnissä ja vähän ravissa. "Paluumatka" oli kestänyt nyt jo pari tuntia.

Olimme jo melko lähellä Leijonalaakson tallia, kun tulimme laakean pellon reunaan. Pellolla ei ollut yhtä paljon lunta, kuin missä olimme kahlanneet aiemmin ja Jewell kehottikin meitä valmistautumaan laukkapätkään. Suuri pelto hieman hirvitti minua, mitähän Tumppu keksisi, kun laukata saisi niin paljon kuin sielu sietää... Keräsin kuitenkin rohkeasti ohjat ja valmistauduin. Kaikki lähtivät epämääräisesti matkaan ja yksi poni kaahasi heti joukon kärkeen ratsastajan pidellessä kiinni. Tumppu lähti aluksi suhteellisen hallitusti, mutta alkoi kiihdyttää turhankin lujaan vaihtiin, kun se meinasi jäädä muista jälkeen. Puolivälissä ori ilmeisesti ärsyyntyi, kun ei päässyt hangessa niin kovaa kuin olisi halunnut ja vetäisi ihan yllättäen valtavan pukin, joka sai minut lennähtämään kaulalle. Sinnikkäästi roikuin hetken oriin harjassa ja sain itseni onneksi heilautettua takaisin satulaan. Kaikki olivat niin vauhdin hurmassa, ettei kukaan tainnut huomata pientä episodiamme. Tumppu eteni pukin jälkeen hieman rauhallisemmin, kai se tajusi, ettei ratsastaja kestänytkään niin hurjapäistä menoa. Tai sitten ori oli vain jo niin väsynyt, ettei jaksanut kaahottaa.

Pellon jälkeen jatkoimme rauhallisessa ravissa, jonka tarkoitus oli rauhoittaa myös hevosia. Tallille palattiin käynnissä ja kaikki hevoset näyttivät olevan enemmän tai vähemmän hikisiä. Tumppu sai reissun jälkeen kasan heinää eteensä lainakarsinassa ja villaviltin selkäänsä, ennen kuin suuntasimme takaisin Simoraan.



6.1.2015, loppiaisrieha Simorassa

– Upea poika! lässytin Tumpulle ja taputin sen hiestä märkää kaulaa kevyesti.
Löntystelimme Kisua ja Miyssaa taluttavan Linnean perässä poispäin pellolta, jossa olimme juuri laukanneet hurjaa vauhtia kilpaa. Ylivoimaisesti nopein oli ollut Daw ja tämän kaunis suomenhevostamma, joka steppaili edempänä jonossa haluten ilmeisesti yhä laukata. Ratsukko oli minulle täysin uusi tuttavuus. Muutenkin tämä tapahtuma tuli kyllä juuri oikeaan aikaan, sillä talliin oli ilmestynyt vuodenvaihteen jälkeen paljon uusia kasvoja ja mikä olisikaan parempi hetki tutustua heihin, kuin yhteinen hauska tapahtumapäivä. Ennen hankilaukkoja, hauskan tallisuunnistuksen jälkeen olin jutellut Ruby -nimisen tytön kanssa, joka oli juuri alkanut vuokrata Nessua, tummaa puoliveritammaa, jonka muistan majailleen Simorassa ainakin yhtä pitkään kuin Tumppukin. Juttelimme tallisuunnistuksesta, johon hän ei ollut osallistunut, mutta oli kyllä seurannut sivusta.
– Ensikerralla säkin sitten osallistut, kun olet kolunnut näitä tallin nurkkia muutaman kuukauden, olin rohkaissut tyttöä, ennen kuin lähdimme Linnean kanssa hakemaan hevosia hankilaukkoihin.
Nyt punatukkainen tyttö istui jo Nessun selässä meitä odottaen, valmiina lähtemään maastoon meidän kanssamme.

Kaikki hankilaukkaporukasta jatkoivat maastoretkelle ja odotimme ainoastaan, että Linnea ehti viedä Kisun talliin. Eihän hän sentään kahdella hevosella maastoon lähtenyt, vaikka en epäillyt etteivätkö tytön akrobatiakyvyt olisi siihen riittäneet. Hetken päästä Linnea liittyi porukkaan hypäten Miyssan selkään ja Odelie järjesti meidät jonoon.
– Oriit eteen ja tammat taakse, tuttu meininki! Hän huusi Muskan kärryiltä ja porukka ohjaili hevosia jonkinlaiseen jonomuodostelmaan. Asetuin Odelien pyynnöstä heti hänen taakseen.
– Olinko sopiva uhri kuuntelemaan loputonta vauvakuumeista vuodatusta? hymyilin ilkikurisesti Odelien lähtiessä mukaan sanailuun.
– Itse asiassa, olen katsellut tuota sinun karvaista miestäsikin vähän sillä silmällä, että jos hankkisin jonkun nätin suomenhevostamman...
– Herranen aika Ode, Tumppu on vasta teini-iässä! toppuuttelin muka kauhistuneena.
Meidän taaksemme tulivat ensin Ruby ja Nessu. Hymyilin tytölle, olipa mukava päästä juttelemaan uusien tuttavuuksien kanssa lisää. En ehtinyt kuitenkaan kauaa jutella, kun Odelie passitti parivaljakon jonon häntäpäähän. Tämä oli tietty ymmärrettävää. Nessu ei ehkä sittenkään tykkäisi olla kahden oriin välissä. Niimpä taaksemme tulivat Teukka ja tämän emäntä Maisi, johon olin tutustunut paremmin jo eilen iltapäivällä, kun kävin tallilla taluttelemassa Tumppua.

Jonosta kuului tasainen puheensorina matkatessamme Odelien perässä pitkin pikkuteitä. Teukka yritti koko ajan mennä turpa kiinni Tumpun hännässä ja nauroimme Maisin kanssa sen toilailuille. Onneksi Tumpulla oli pitkä pinna ja oriit olivat keskenään kavereita. Otimme reissun aikana pari pätkää ravia, mutta muuten kuljimme pitkälti käynnissä. Tallilla purimme hevoset ja veimme ne tarhoihin, jonka jälkeen jatkoimme vielä pirteässä hengessä jutustelua tallipihalla uusien tuttavuuksien kanssa. Linnea tosin katosi jonnekin Odelien kanssa melkein heti, kun he olivat saaneet hevoset kuntoon. Mitä lie salaisuuksia niillä oli meneillään, Linnea vaikutti ainakin hieman tavallista apeammalta, kun vilkaisin häntä ohimennen. Rubylla ja Nessulla oli sujunut kuulemma hyvin ja harmittelin tytölle ääneen, kun he joutuivat niin kauas taakse retken ajaksi. Suunnittelimme kuitenkin, että voisimme joku päivä käydä yhdessä maastossa. Maisikin innostui hieman ideasta. Tällaiset päivät saivat kyllä aina mielen piristymään!



5.1.2015, muistoja Simoran pikkujouluista

Tutustuin tänään paremmin sen uuden suomenhevosoriin, Teukan mukavaan omistajattareen ja siinä rupatellessamme niitä näitä, ja Simorasta kertoessani päädyin muistelemaan myös meidän tunnelmallisia pikkujouluja. Tässäpä pientä kuvauksen pätkää niistä.

img

Meillä oli Tumpun kanssa oikein hauska päivä. Ensin käytiin maastoilemassa ja täytyy sanoa, että reissussa oli kyllä tunnelmaa! Kaikki olivat koko maaston lähes hipihiljaa ja ihmettelimme vain lähestyvän joulun taikaa. Ulkona oli jo pimeää, mutta lyhdyillä varustetulla reitillä näki hyvin eteensä ja löysimpä Tumpulle vielä jostain heijastinsuojat ja -rintaremminkin. Tumppu kulki hyvin Muskan kärryjen perässä, vaikka Ode saikin ravissa kärsiä vähän niskaanhengityksestä, kun ori jolkotteli välillä ihan kiinni kärryjen takalaidassa... Loppumatkasta ripustin minun ja Tumpun upeaakin upeamman joulukoristeen Liekkikosken sillalta tulevan tien varrella olevaan kuuseen. Alapuolella vielä havainnollistava kuva koristenauhastamme.

Kun päästiin tallille ja hevoset oli hoidettu, teimme oikein kunnon suursiivouksen ja pistimme kaiken varustehuonetta myöten tip top kuntoon. Sen jälkeen pääsimme maistamaan hieman esimakua joulusta ja syömään ihania herkkuja! Niinhän siinä sitten kävi, että ähkyssä oltiin koko ilta ja osa meistä viihtyi Simorassa ihan keskiyöhön saakka nauraen ja yhdessä rupatellen.



4.1.2015, kuskin vaihtoa

– Ärhh! Mikä kestää!? raivosin istuessani Hondassa keskellä liikenneruuhkaa.
Ulkopaikkakuntalaisten lomat olivat selkeästi loppumassa ja porukkaa lipui joka ikiseltä Liekkijärven pikkutieltä kohti päätietä. Matka Simoraan ei koskaan ollut kestänyt näin kauan. Lopulta en enää kestänyt, vaan käännyin vaan jostakin risteyksestä ennen Simoran tienhaaraa ja toivoin pääseväni pikkuteitä pitkin tallille. Katsoin puhelimeni navigaattorista, että hiekkatie jota parhaillaan ajoin johtaisi Pihlaniemen kyläkeskukseen ja muistelin että sieltä pääsisin jotenkin Simoraan. Ei kestänytkään kauaa kun tien laidoilla alkoi näkyä pieniä omakotitaloja ja tulin kylänraitille. Jokunen mökkiläinen täälläkin ajeli, mutta päätiehen verrattuna oli ihanan rauhallista. Huristelin ohi Pihlaniemen kyläkaupasta ja hetken kylästä pois päin ajettuani huomasin oikealla Artsilan kyltin. Nyt maisemat näyttivät jo tutuilta, eikä kestänyt kuin hetki, kun pääsin jo tutulle parkkipaikalle.

– Moi! Missäs sä olet oikein piileksinyt? Tumpun karsinassa häärinyt Odelie iski heti kimppuuni, kun astuin pikkutallin ovesta sisään.
– No kävin mä aattoiltana, mutta täällä ei silloin ollut ketään, sopersin.
Siitä oli tosiaan pitkä aika, kun olin viimeksi päässyt Simoraan oria katsomaan. Aivan luvattoman pitkä... Olimme kyllä joulukuun aikana käyneet oriin kanssa vaikka missä muualla, kuten valmennuksessa Katriinan tallilla, mutta jotenkin varsinainen Simorassa touhuilu oli jäänyt vähäiseksi.
– Haha, no ei sua kukaan ole kivittämässä, tervetuloa vaan taas tänne, Odelie nauroi.
– Heh joo kiitti, vastasin vähän hämilläni ja luikin satulahuoneeseen etsimään Tumpun varusteita.
Jostakin syystä ei olisi yhtään tehnyt mieli lähteä ratsastamaan, vaikka tänään olikin treenipäivä. Tumpun harjapakki oli siistissä rivissä Duken, Eetun ja Teukan pakkien vieressä. Teukan...? Talliin oli ilmaantunut näemmä uusi hevonenkin! Suitset löytyivät paikoiltaan, mutta satula oli jossain teillä tiettömillä.
– Hei Ode..., huikkasin satulahuoneen ovelta varovasti. – Ootko sä nähny Tumpun satulaa?
– Katsoppa tuolta päätallista, sulla kun on välillä tapana kantaa noita tavaroitasi sinne, nainen naljaili hyväntahtoisesti.
Tykkäsin tosiaan usein laittaa Tumpun kuntoon päätallissa, siellä kun ei ollut niin yksinäinen olo kuin neljän hevosen pikkutallissa. Tänään olin kuitenkin jotenkin epätavallisen epäsosiaalisella tuulella ja linnoittauduin mielelläni pikkutallin nurkkaan suomenhevoskarvapalleroni kanssa. Päätin sittenkin hakea sen karvapalleron tarhasta ennen kuin rupeaisin penkomaan satulaa sen enempää.

Tumppu oli syksyllä vaihtanut tarhakaveria ja suomenhevosruuna Iivun tilalle oli tullut Rawanan hoitohevonen, nykyinen ylläpitohevonen Vade. Tarhoille kävellessäni huomasin näiden kahden rinnalla kolmannenkin hevosen, jota en ollut ennen tallilla nähnyt. Olisiko tämä nyt sitten se Teukka? Nappasin tarhan portin pielestä Tumppuseni riimun ja narun ja vihelsin hevosten suuntaan. Voikko ori nosti päänsä heinäkasasta ja jäi tuijottamaan minua kohti.
– Ai hitto eihän sitä tuolta päiväheinistä saanut millään ilveellä tulemaan..., mutisin.
Huokaisin, avasin portin alalangan ja tallustin suosiolla oriin luokse. Matkalla tämä uusi hevonen tuli tekemään tuttavuutta ja rapsutin sitä nopeasti kaulalta. Komean näköinen otus kyllä, taisi olla ori lihaksikkaasta olemuksesta päätellen. Pujotin riimun Tumpun päähän ja napsautin narun kiinni. Vastahakoisesti ori irrottautui heinäkasalta ja käveli laiskasti perässäni portille ja talliin. Jätin oriin odottamaan karsinaansa ja heitin sille oven pielestä kourallisen heinää ajanvietteeksi, ennen kuin lähdin hakemaan sitä satulaa.

Päätallin satulahuoneessa törmäsin Linneaan, joka oli puunaamassa Miyssan suitsia.
– Moikka! tervehdin. – Sä et varmaan oo nähny Tumpun satulaa täällä?
– Moi! Eiks se oo toi ruskee, missä on toi musta satulahuopa? Mä putsasin senkin tässä muiden kamojen ohessa, tyttö sanoi iloisesti.
– No vitsi, ei sun olis tarvinnut! Kiitos kauheesti!
– Ei ollu mikään iso homma. Ootko menossa ratsastamaan?
– Tarkoitus olisi, mutta ei suoraan sanottuna yhtään huvittais. On niin kylmäkin.
– Mua on aina salaa kiinnostanu minkälainen Tumppu on ratsastaa..., Linnea sanoi katse Miyssan suitsissa.
– No siitä vaan sitten kypärä mukaan ja kohti maneesia? ehdotin ja tyttö kääntyi katsomaan minua.
– Ootko tosissas?
– Toki, tuu kohta tonne pikkutalliin, niin mä voin vaikka pitää sulle jotain tunnin tynkää.
– Okei!
Nappasin kiiltävän puhtaan satulan telineestä ja kannoin sen pikkutalliin. Harjasin oriin ensin perusteellisesti läpi, putsasin kaviot ja selvitin vähän harjaa ja häntää, joka oli päässyt aivan järkyttäväksi takkupehkoksi. Keväällä täytyy sitten leikkiä taas selvitysaineella, kun kelit antaa sen verran myöten että tuon otuksen voi pestä. Asettelin satulan selkään ja kiinnitin vyön ensimmäisiin reikiin. Pudotin riimun Tumpun kaulalle ja laitoin sille suitset. Tämän jälkeen kiristin hieman vyötä ja kävin kaivamassa satulahuoneesta toppatakkini. Maneesissa tulisi taatusti kylmä. Käytävälle palatessani Linnea seisoi kypärä päässä Tumpun karsinalla.
– Sä ehditkin jo laittaa sen kuntoon, hän totesi.
– Juu, voit sitten hoitaa sen ratsastuksen jälkeen jos tahdot, vastasin. – No niin, ollaanko valmiita?
Linnea nyökkäsi ja ojensin hänelle oriin ohjat. Tumppu seurasi hieman epäluuloisesti vierasta ihmistä ja katsoi välillä minuun kuin kysyen "Onkohan tämä nyt varmasti viisasta?"

Maneesissa säädimme jalustimet Linnealle sopiviksi ja autoin tytön selkään. Tumppu lähti hieman turhankin reippaasti liikkeelle heti kun vyö oli saatu kiristettyä.
– Reippaasti kävely ei haittaa, mutta älä anna sen kaahottaa. Istu hieman liikettä vastaan ja jarruta vatsalihaksilla, juuri noin. Voit tehdä jo tähän alkuun voltteja ja ympyröitä, sekä pysähdyksiä vaikkapa joka toisen kirjaimen kohdalla, ohjeistin.
Tumppu ei meinannut ensin ottaa pidättäviä apuja kuuleviin korviinsa, mutta hetken päästä se alkoi jo hieman kuunnella Linnean apuja. Tytöllä oli pehmeännäköinen ote ratsastukseen, jonka ansioista Tumppu uskaltautui rentoutumaan jo vähän ajan päästä.
– Ota vaan sitten kevyttä ravia, ensin vain pitkillä sivuilla niin säästetään hevosen jalkoja ja tehdään samalla siirtymisharjoituksia. Ohjaa ei tarvitse käyttää niin paljoa siirtäessäsi takaisin käyntiin, istu vaan rohkeasti alas ja pidä vatsalihakset tiukkana. Hyvä, nyt näyttää jo paremmalta, jatka vaan ravia koko uraa pitkin ja tee vielä ympyröitä.
Tumppu alkoi hieman pyöristää selkäänsä ravissa, vaikkei peräänanto vielä ihan tyylipuhtaasti tullutkaan. Toiseen suuntaan ori näytti todella jäykältä, täytyisi taas keskittyä säännöllisempään treenaamiseen.
– Nyt voit hetkeksi antaa vapaan ohjan ja otetaan kohta vähän lisää harjoituksia. Tulkaa tähän keskiympyrälle ja väistätetään käynnissä takaosaa ulospäin ympyrän avoimilla sivuilla.
Kun Linnea ja Tumppu olivat hetken kävelleet, he tulivat ympyrälle ja aloitimme harjoituksen. Tumpulla oli viimeksi harjoiteltu väistöjä ja se tarjosi nyt innolla oppimaansa.
– Hienoa, kehu sitä! kehotin Tumpun tehdessä hyvän väistön sen jäykempään suuntaan. – Voit nyt siirtyä raviin ja anna sen ravata ihan rennosti tässä ympyrällä.
– Haluatko vielä kokeilla vähän laukkaa? kysyin Linnealta tämän ravatessa keskiympyrällä.
– Vaikka, Linnea vastasi.
– Okei istu alas harjoitusraviin ja tee selkeä puolipidäte. Voit samalla asettaa Tumppua ihan reilusti sisäänpäin. Nyt odota. Ja laukkapohkeet NYT!
Tumppu nosti laukan hieman haparoiden vaikeampaan suuntaansa, mutta laukka oli kuitenkin oikea ja pyöri loppujen lopuksi hyvin. Muutaman kierroksen jälkeen vaihdettiin suuntaa ja Tumppu sai laukata vielä parempaan suuntaansa.
– Hyyyväää, ota sitten rentoa kevyttä ravia koko uraa pitkin ja voit tehdä pari ympyrääkin sinne tänne.
Loppukäynneillä näytin Linnealle, kuinka ratsastan Tumppua oikein pitkälle eteen ja alas, mikä on tärkeää selkäjumien ehkäisyn kannalta. Lopulta Linnea ratsasti Tumpun kaartoon ja talutimme sen pikkutalliin.
– Kiitos hei tunnista, haluatko sä jotain korvausta? tyttö kysyi.
– Höpsis, sähän teit käytännössä mun työt, naurahdin. – Haluatko harjata sen vielä vai harjaanko mä?
– Voin harjata kyllä, Linnea vastasi ja vein sillä aikaa Tumpun varusteita paikoilleen.
Sanoin heipat Linnealle, joka lähti oriin harjattuaan kotiin ja menin karsinaan nakkaamaan vielä villaloimen Tumpun selkään. Ei se juurikaan hikinen ollut, mutta muodon vuoksi vain.

– Hei tulethan sä ylihuomenna loppiaisriehaan? Odelie pysäytti minut taluttaessani Tumppua tarhaan.
– Joo toki! Linnea ystävällisesti lämmittelikin oriin mulle jo valmiiksi, sanoin hymyillen.
Aamupäiväinen epäsosiaalisuusfiilis oli tipotiessään ja tunsin taas olevani lähes oma itseni. Kai jotenkin häpesin sitä, että olin piileskellyt niin pitkään poissa tallilta, vaikka tiesinkin, että Simoraan olisin aina tervetullut. Olinpa taas hölmö.
– Jaaha, ja koskas minä pääsen sinne selkään, Odelie huudahti esittäen muka loukkaantunutta.
– No vaikka heti huomenna, naurahdin. – Vai onko tässä nyt tallipaikka vaarassa mennä, jos ei omistajatar pääse tällä sekunnilla selkään?
– Koska mä saan ratsastaa Tumpulla? Jasonin kirkas ääni helähti Odelien selän takaa.
– Katos vaan Jason! Lempitallipoikani, mitä kuuluu? kysyin iloisesti.
Poika oli aina todellinen päivänpiristys smaragdinvihreine silmineen ja suorasanaisine kysymyksineen.
– Hyvää! Iivu on kehittynyt tosi paljon, me tähdätään nyt korkeelle, hän ilmoitti ylpeänä.
– Vau, ehkä mä uskallan istuttaa sut Tumppusenkin selkään joku päivä, sanoin ja iskin pojalle silmää.
– Jes! poika hehkutti ja hyppeli iloisesti kohti päätallia äitinsä edellä.
– Nähdään ylihuomenna, sanoin Odelielle ja heilautin kättäni.
– Juu nähdään, moimoi! nainen vastasi ja lähti Jasonin perässä päätalliin.
Vein oriin tarhaan ja riisuin siltä riimun päästä. Toivottavasti se ei pistäisi loimea ihan tuhannen päreiksi illan aikana. Palasin vielä pikkutalliin ja vaihdoin kaapista ottamani toppatakin siihen, joka minulla oli päälläni tullessani. Meinasin jo lähteä, mutta huomasin lantakasan Tumpun karsinassa ja päätin vielä pikaisesti siivota sen. Pikainen siivoaminen venyikin pikkutarkaksi karsinan puunaamiseksi ja lopulta pääsin autolle 20 minuuttia myöhässä. Honda hädin tuskin käynnistyi pakkasen takia, joka näytti kiristyvän kiristymistään. Miten sitä huomenna tarkenisi edes tulla tallille?

ulkoasu © VRL-03518 | virtuaalihevonen - a sim game horse